Aivan heidän jalkainsa juuressa pauhasi koski, pyörryttävän jyrkän rantatörmän alla.
»Etkö tahtoisi Suomeen?»
Hän katsahti poikaa silmiin. Poika loi häneen pitkän, kysyvän katseen.
»Tahtoisin minä, mutta isä ei päästä…»
»Ehkä pääsetkin Suomeen, mutta älä puhu mitään kenellekään… et mitään, mitä äiti sanoo…»
Oskari näytti ymmärtävän, virkkoi:
»Ettäkö ei isä saisi tietää…»
»Niin, ja muutenkin. Muista nyt!»
Pojan silmänurkassa vilahti jotakin semmoista ilmettä, josta äidin mieleen juolahti ajatus, että ehkä poika jotakin tai jostakin aavistaa.
Suuri tukkilautta samassa tulla keikkui, läheni rantaa siinä, missä he seisoivat, ja melkein hipaisi kalliota. Sivumennessä heilautti muuan hattuaan, airon ponnessa seisten, ja huusi jotakin. Karoliina ei kuullut, mitä hän huusi, mutta miehen hän tunsi: se oli Saviojan Vanne.