Elämä Portaankorvassa meni entistä menoaan. Isännällä oli omat kiireelliset työnsä, ja emäntä sai hoitaa rauhassa omia tehtäviään. Mitään semmoista ei ollut tapahtunut, josta isäntä olisi saanut uutta aihetta epäilyksilleen.
Hän näyttikin ne jo unhottaneen. Mutta emäntä oli pannut merkille, että hän vieläkin tarkasteli poikaa. Kerran yöllä, kun oli tullut kotia ja luullut emännän nukkuvan, oli mennyt pojan viereen, peitettä nostanut ja pitkän aikaa poikaan katsonut…
Emännälle ei hän kuitenkaan ollut mitään virkkanut, ja emäntä sai rauhassa pakoa varten toimittaa minkä mitäkin. Sillä päätöksestään ei hän enää millään hinnalla aikonut luopua.
Näinä päivinä oli isäntä ollut vallan hyvällä tuulella. Emäntä käytti kerran tilaisuutta hyväkseen ja otti puheeksi Suomen puolella pidettävän kesäjuhlan. Sinne hänkin tahtoisi mennä ja viedä Oskarinkin…
Hän oli uskonut isännän panevan vastaan, mutta merkillistä kyllä suostui tämä heti Karoliinan pyyntöön.
»Sano sinä sille veljesi pojalle, Juhanille, että ylioppilas siitä tulee meidän Oskaristakin, mutta tälle puolen rajaa…»
— Vai siitä paikasta nyt kenkä painaa, — ajatteli emäntä ja ymmärsi nyt, miksi isäntä niin mielellään oli Oskarinkin luvannut päästää, vaikka ennen aina oli vimmastunut jo siitäkin, että hän joskus talvella oli aikonut.
»Ja saatatpa sanoa, jos kohtaat Väylänpään väkeä, että ei meidän tarvitse kyläläisiin turvautua, jos poika koulutetaankin… eikä lyhene rakennus silti…»
»Kyllä sanon… Kyllä sanon…»
»No niin. Mutta muistakin sanoa.»