Ja se sama päätös, joka jo aikaa oli sydämen pohjalle kuin kiinni kasvanut, sama päätös nytkin varmana vielä häntä elähdytti. Omaa elämäänsä hän ei ajatellut, ei hetkeäkään etemmäksi kuin siihen asti, kun tiesi pojan olevan turvassa. Eikä hän liioin miettinyt aikomansa teon seurauksia — ei osannut eikä halunnutkaan…

He lähtivät, äiti ja poika, yhdessä rantapolkua kotiin päin kävelemään.

X

Oskari oli hilpeällä tuulella, ja merkillistä oli, äidin mielestä, että poika niin hyvin oli puheen sisällön ymmärtänyt.

»Mitähän isä olisi sanonut?» arveli hän.

»Isälle älä virka mitään siitä, mitä Juhani puhui.»

Oskari ymmärsi. Hän oli, varsinkin viime aikoina, oppinut pitämään äidin sanomia salassa. Hän tiesi, että jos isä tietäisi, olisi hän paha äidille.

Karoliinan tapasi, kun he jo olivat lähellä saunaa, semmoinen halu, että nyt hän sanoo pojalle, nyt!… nyt!…

— Ei vielä!… Ei vielä! kuiskasi samassa ääni hänen sydämessään, ja aiottu sana nousi vain huokauksena.

— Kaikki ensin valmiiksi… sitten vasta!