Olkaa tervetulleet juhlaamme ja viekää vanhemmalle väelle terveisemme, — terveiset siitä maasta, joka on heidänkin isänmaansa…»
Taas piti puhuja hetken lomaa. Karoliinan posket paloivat kuumina, ja hän koetti tarkastella, minkä vaikutuksen puhe oli tehnyt ruotsinpuolelaisiin. Kaikkien kasvot näyttivät kuin kirkastuneilta. Väylänpää seisoi punaisena ovenpielessä.
Karoliina muisti samassa Aapelia, mutta puhuja jatkoi: »Perä-Pohjolan kansalaiset! Meidän pitkä talvemme on tiessään. Poissa on pimeys, ja valo on herrana Pohjolassamme. Ihana, kirkkaan kuulakka, keväinen valo. Tuo selittämätön valo, tuo takataivaitten ihmeellinen sädesoihtu, joka tänäkin iltana ympäristömme kirkkaudellaan valaisee ja yömme päiväksi muuttaa, — eikö sen loistossa mielemmekin vaikene, eikö sen loistossa nouse rakkaus Pohjolaamme kohtaan! Kaikkien tulisi meidän olla valon lapsia, valon ystäviä, ja kaikkien nyt riemurinnoin valon aikaa viettää.
Köyhä ja kylmä on Pohjolamme, — niin sanovat ne, jotka eivät tiedä, mitä meillä kuitenkin on. Köyhä ei ole Pohjolamme, kun sen nuoriso valveutuu, kun sen nuoriso käsittää, että sen tulee olla valon lapsi, päivän poika. Eikä ole kaukainen kolkkamme kylmäkään, kun rintojamme lämmittää isänmaanrakkaus ja eheän elämän etsintä.
Sillä jos oikein ajattelemme, ei meillä ole pimeyttä luonnossa ensinkään. Miksi valaisevat talviöitämme valkohanget ja hopeinen kuu? Miksi liekehtivät taivaalla leimuavat revontulet, jotka sähisten valaisevat öiden pimeyttä ja sammuvat vasta keväisten valojen voittaessa? Eivätkö juuri sen vuoksi, että pimeä lyhyt olisi, yö kuni uni hauska…»
Oli jo aamupuoli yötä, kun ruotsinpuolelaiset palasivat juhlasta.
Aurinko kohosi suurten vaarain takaa, virran veteen kimallellen.
Karoliina palasi poikineen samassa veneessä, jossa oli tullutkin.
Hänestä ei koskaan ennen ollut tuntunut niin vaikealta palata Portaankorvaan kuin nyt. Nuoret puhelivat kaikesta siitä, mitä olivat nähneet ja kuulleet, olivat innostuneita ja aikoivat mennä toistekin.
Karoliina kuuli heidän puhuvan, mutta hänen mielensä oli raskas. Salaisuus, jota hän niin kauan oli mielessään miettinyt, ei antanut yhtään rauhaa. Eikä hän kuitenkaan voinut kenellekään aikeestaan puhua. Hän pelkäsi, että velikin, ainoa, joka varmasti tiesi hänen entisyytensä, kieltäisi häntä semmoiseen ryhtymästä, pitäisi hulluutena… Mutta veli ei aavistanut, että Aapeli voisi minä päivänä hyvänsä saada asian tosipuolen selville… ja se olisi pojan loppu…