»Rakastammeko me tätä maatamme, jossa lahovat menneiden sankari-isiemme luut? Täytämmekö me velvollisuutemme suurta, rakasta yhteistä kotiamme kohtaan?

Kaikin tiedämme me, kuinka ahdistettuna maamme tällä hetkellä on. Tiedämme, että Idän kotka on levittänyt siipensä poloisen maamme yli, — tiedämme, että lännessä, rajallamme, harjoitetaan suomenkielen sortoa…»

Puhujan katse liiteli ympäri väkijoukkoa, ikäänkuin hän olisi tähystänyt jokaista silmiin. Ja yleisö näytti ymmärtävän mitä puhuja tarkoitti. Mutta hänen kasvoilleen leimahti puna ja hän jatkoi katseen tuimetessa ja äänen kovetessa:

»Niin, lännessä — tässä rajallamme. Veljemme ja sisaremme, jotka kova kohtalo meistä erotti — he eivät saa alkuopetustakaan omalla äidinkielellään. Vieras, kankea ja tyly on ruotsinkieli meikäläisen lausua, ja vieras, köyhä on se meidän ilojemme ja huoliemme ilmaisijaksi. Ruotsalainen sivistys on tuominnut vääräksi sen, minkä Idän halla meille teki, ja kuitenkin se omassa nimessään harjoittaa samaa sortoa. Se kai uskoo Ruotsinmaan onnen ja menestyksen riippuvan siitä, että se tuon rajaseudun saa ruotsalaistumaan…»

Puhuja vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitten:

»Minua, meitä kaikkia, ilahduttaa suuresti, että kaikesta lapsellisuuksiin asti menevästä harrastuksesta ja todennäköisesti suurista ponnistuksista huolimatta ruotsalaistuminen käy sangen vitkaan. Sitä todistaa nyt sekin, että näemme täällä joukossamme lukuisan parven rajantakaisia veljiämme ja siskojamme…»

Yleisön joukossa kävi kohina. Karoliina oli aivan haltioissaan, puristi poikansa kättä ja kuiskasi korvaan: »Kuuletko sinä!»

Oskarin tarkkaava katse todisti, että hän kuunteli ja jaksoi ymmärtääkin.

»Mikä kutsuu heitä tänne joukkoomme? Mikä yhdistää siskot siskoihin, veljet veljiin? Eivät estäneet tänne seuraamme tulemasta ruotsalaisen piispan rukoukset eivätkä kansanopistonjohtajan juhlapuheet. He tulivat ja olivat tervetulleita.

Sillä se on sittenkin se samainen halveksittu Suomemme kieli, joka soi suloisimmin — ja se heidät tänne toi. Täältä läikähtää vastaan kotoisen lieden lämmin, ja se laulu, jonka laulamme, painuu heidän sydämiinsä kuin keväinen kosteus maahan. Sanalla sanoen: se on kansallistunto, yhteinen suuri innostuksen ahjo, jonka ympärille hekin tahtovat kokoontua. Se on sitä suomalaista sitkeyttä, katajaisuutta, joka meidät nytkin yhdistää…