»Terve tuloa Suomeen!» sanoi hän niillekin nuorukaisille, joita ei tuntenut tai joiden nimeä ei muistanut.
Puheen piti heti alkaa. Väylänpää itse alkoi jo hätäillä poikansa puolesta, että kuinka käykään, kun Juhani hommailee vain muuta eikä ensinkään näy muistavan, että hänen pian on astuttava puhujalavalle. Muutenkin hän pelkäsi pojan hämmentyvän niin suuren väkijoukon edessä.
Mutta isän pelko oli turha. Juhani astui varmana puhujalavalle, pyyhkäisi kerran vasemman käden sormet läpi tuuhean tukkansa, toivotti kaikki läsnäolevat tervetulleiksi ja aloitti puheensa.
Karoliina oli Oskarin kanssa mennyt hyvin likelle puhujalavaa, niin ettei häneltä jäisi sanaakaan kuulematta…
Juhani puhui alussa kuin leikillä. Mutta kuta pitemmältä puhetta jatkui, sitä mukaa vakaantui äänikin ja hän innostui omista sanoistaan.
»Laulu on kaikkina aikoina ollut Suomen kansan pyhempi kieli, jolla se tuo ilmi surunsa ja ilonsa, toivonsa ja kaipauksensa» — jatkoi hän, ja hänen kirkas äänensä kierteli suuren salin joka soppeen. — »Suomen kansan runous kumpuaa suoraan kahdesta kirkkaasta lähteestä, yksinäisyydestä ja surusta. Soitto on suruista tehty, murehista muovaeltu. Meidän kansamme on laulua ja soittoa rakastava kansa, ja samalla se on rauhaa rakastava kansa, itsenäinen, omien, tyynten mietteillensä kansa. Ja vaikka voitettuna ja valloitettuna, on se vieraan vallan alaisena aina pitänyt oman ajatus- ja elintapansa. Sillä isänmaa on sille aina ollut rakkain — rakkain, jonka hyväksi on kaikki alttiiksi pantava.
Sellainen on ollut meidän kansamme. Onko se vieläkin sama kansa?
Pohjolan nuoriso! Oletteko ajatelleet oman kansanne kohtaloita? Oletteko milloinkaan muistaneet menneitä sukupolvia, jotka kärsimisillään tämän karun, mutta ihanan maan meille jälkeentuleville omaksi isänmaaksi pelastivat? Oletteko ajatelleet, että se Mooses, joka johdatti esi-isämme tänne ja tämän tuhatkukkulaisen, tuhatjärvisen maan isänmaaksemme valitsi, että hän luotti kansansa sitkeyteen? Hän uskoi, tuo historiantakainen Mooseksemme, että hänen kansansa oli luotu tuota karua maata hedelmälliseksi tekemään ja tämän maan märät korvet ihaniksi viljavainioiksi viljelemään…
Jos sitä olette ajatelleet, niin tiedätte, että sitkeä on ollut se kansa, joka vieraan vallan jaloissa ja tallattavana on yhtenä kokonaisena kansana pysynyt. Ja tiedätte myös, että raskas on se kärsimysten sarja, joiden läpi esi-isämme maatansa puolustivat. Tätä maata, joka heille oli rakas, tätä maata, jonka humisevissa hongikoissa ja sinervien järvien rannoilla he palavat ajatuksensa lauleloiksi ja soitannoksi sovittivat, tätä maata, joka opetti rakastamaan ja velvoitti työhön, tätä maata, joka oli rikas köyhyydessään ja hymykasvoin uljaista pojistaan ylpeili…»
Puhujan silmät säteilivät, ja hän loi kuulijoihinsa kysyvän katseen. Hänen äänensä kirkas sointu kuului kauas pihalle, ja yleisö oli ihan kuin paikalleen naulattu. Väylänpää seisoi ovenpielessä, väliin lentäen tulipunaiseksi… Hän ei ollut koskaan ennen kuullut poikansa puhuvan, mutta nyt hän vasta tunsi, että ei ollut pojan koulunkäynti hukkaan mennyt.