Mutta Karoliinan äänessä oli sitä sanoessa kova kaiku ja silmissä tuima ilme.
— Ei hän ainakaan näytä itse pelkäävän, ajatteli veli.
Kun olivat aivan lähellä taloa, sanoi Karoliina:
»Tässä omia asioitani ajattelen enkä muista sinua onnitella… Juhani on nyt ylioppilas…»
»No, niin pitkällä hän nyt on», sanoi Väylänpää, ja hänen vakaville kasvoilleen ilmestyi iloa. »Ehkäpä hänestä mies tulee…»
»Joko hän on tänne saapunut? Hauskaa on nähdä häntä…»
»Täällä on puuhannut monta päivää… Saapa kuulla, mistä hän puhuu, mutta luulen, että ruotsalaiset saavat osansa… Tänne näyttää tulleen paljon ruotsinpuolelaisia…»
»Monta veneenlastia», tiesi Karoliina.
* * * * *
Ohjelmassa oli ensiksi puhe. Väkeä kerääntyi kerääntymistään. Nyt nähtiin joukossa vanhempaakin väkeä, joka ennen oli ylenkatseellisesti kohdellut nuorten hommia. Karoliina tapasi veljensä pojan pikimmältään siksi, että ehti tervehtiä ja jonkun sanan vaihtaa. Nuoren ylioppilaan kasvot loistivat, ja hänen tuuhea tukkansa kiemurteli somina kiharoina valkoisen lakin alta. Hänen kasvonsa ilmaisivat sisäistä voimaa, ja kauniissa, ruskeissa silmissä loisti into ja voiton varmuus. Hän oli koko puuhan keskipisteenä. Hän muisti kaikkia, järjesti kaikkea, ja hänellä oli ystävällinen sana jokaiselle. Erityisesti hän näytti riemuitsevan siitä, että Ruotsin puolen nuorisoa oli niin paljon kokoontunut…