»Kas vaan sinua, kuinka olet kasvanut», sanoi eno katsellen pojan hienoja kasvoja. »Eipä häneen juuri ole äidistään jäänyt muuta kuin ehkä silmien ilmettä…»
Hän katsahti Karoliinaan. Tämä hymähti.
Aivan ihme on, kuinka häneltä on tullut isänsä näköinen», sanoi hän hiljaa Karoliinalle.
Karoliina nyykäytti päätään.
He läksivät nousemaan »Nuorten mäelle» päin. Heidän edellään kulki joukko ihmisiä, ja toisia tuli perässä, muita niin kaukana, etteivät voineet heidän keskusteluaan kuulla.
»No vieläkö hän ruotsalaistuttaa poikaa?» kysyi veli.
»Nyt vasta onkin oikein hulluksi tullut… Hänen hupsutuksiaan on mahdoton kertoa…»
Veli ei nähtävästi ollut kuullut Saviojan Vanten ja Aapelin yhteenotosta mitään. Karoliina vältti siitä puhua, samoin kuin hän Oskariin nähden piti kaikki omina tietoinaan.
»Kaikkihan nyt kuitenkin menisi hyvin, jos se ei alkaisi epäillä… jos edelleenkin uskoisi poikaa omakseen… Välistä olen pelännyt sinun puolestasi… kun tiedän, minkälainen villi miehesi on…»
»Poikaan hän ensiksi kohdistaisi vihansa… ja minuun sitten…»