»Eipä sinua enää näy koskaan tällä rannalla… niinkö oletkin syntymäkyläsi unhottanut», sanoivat he.
»Eipä sitä jouda kylässä kulkemaan», vastasi Karoliina vältellen.
Kaikki he katselivat uteliaasti Oskaria.
Karoliina huomasi sen ja punastui.
He lähtivät nousemaan maihin ja tulivat tielle. Liput liehuivat »Nuorten mäen» suuren rakennuksen katolla, ja koivujen ja köynnöksien keskellä liikkui siellä nuorta kansaa edestakaisin.
Juuri tielle tullessa saapui paljon väkeä ylempää, ja Karoliina tunsi joukon jälessä kävelevän veljensä, Väylänpään isännän.
Veljen ja sisaren tervehtiminen oli vilpitöntä, ja veli olikin ainoa, joka tiesi Karoliinan salaisuuden, tiesi, että sisar avioliitossaan oli sangen onneton, ja tunsi Portaankorvan luonteen ominaisuudet. Sisarukset olivat hyvin yhteen näköön, ja helposti tunsi heidät veljeksi ja sisareksi samanvärisestä tuuheasta tukasta ja silmien syvästä katseesta.
Veli katsahti Karoliinan silmiin. Tämä ymmärsi veljen katseen ja virkkoi:
»Siinä ne ovat sentään päivät kuluneet… vaikka eivät ne ilonpäiviä ole… Tässä on Oskari…»
Oskari kumarsi enolleen.