Oskari oli kesän aikana nukkunut äitinsä kanssa rakennuksen toisessa päässä olevassa huoneessa, joka oli uunitta ja viileä. Aapeli nukkui yksin pirtissä. Hänen täytyi usein öisinkin olla liikkeellä patoa kokemassa ja muutenkin, kun outoja tukkilaisia kulki usein läpi pihan, milloin kosken alle, milloin päälle.
Tultuaan huoneeseensa Oskari ratkesi itkemään, kysyen, pitikö hänen lähteä Luulajaan kouluun. Äidin vakuutuksista hän kuitenkin pian tyyntyi ja kävi vuoteeseensa.
Mutta kauas kaikkosi uni Karoliinan silmistä. Tätä hän ei ollut osannut ajatella eikä ollut sen varalta varustautunut. Mutta hänen täytyi nyt olla myöntävinään, tehdä niinkuin Aapeli käski… olla varovainen, ettei tämä saisi minkäänlaista vihiä siitä, mitä hän mietti. Nähtävästi oli mies unhottanut kohtauksen Saviojan Vanten kanssa, koska ei mitään muutosta hänen käytöksessään ollut tapahtunut. Nyt oli hänellä piispan kirjeen saatuaan uutta miettimistä eikä hän siis joutanut tarkkaamaan, mitä emäntä toimitteli. Aikaa oli vielä toimittaa. Syyskuussa vasta alkoi Luulajan koulu, mutta sitä ennen tuli Oskarin jo olla kaukana, kaukana täältä.
Oli sittenkin onni, ettei hän ollut ketään ottanut uskotukseen, ettei kenellekään ollut aikeestaan puhunut. Ei kukaan osannut aavistaakaan, mitä hän mietti poikansa onnen ja elämän vuoksi. Yksin vain hän sen tiesi, eivätkä sitä muut koskaan saisi tietääkään.
Oskari oli jo nukkunut. Karoliina kuuli hänen keveän hengityksensä. Hän oli pitänyt huoneen ikkunassa verhoa, ettei aamuaurinko pääsisi huonetta kuumentamaan. Mutta nyt tuntui hänestä ikävältä, ja hän siirsi verhon ikkunasta. Kirkasta aamuauringon paistetta tulvasi huone täyteen, ja hänestä tuntui nyt hauskemmalta…
»Hän on hyvä mies ja suuressa virassa», oli maisteri sanonut.
Miksei hän kuitenkin ollut kysellyt enempää, yksityiskohtia? Ei ollut uskaltanut eikä tahtonutkaan!
Mahtoiko muistaa kaikki, mistä he puhelivat kesäyönä siellä Väylänpään vieraskamarissa? Ehkä muisti… Hän, Karoliina, ne kyllä muisti, muisti joka sanan.
»Kerran minä sinut vielä kohtaan… kerran tulen tänne takaisin.»
Hän oli niin rakas, niin rakas! Hän oli niin hyvä ja lempeä!