»Kuulen minä sen… ja uskon», sanoi Karoliina. »Ei sitä minun vuokseni tarvitse lukea…»
»Vaan suomennahan, että Karoliina kuulee, mitä Oskaristakin mainitsee… Se on piispa kerrassaan ihastunut Oskariin…»
»Mitäpä minun siitä tarvitsee tietää», esteli Karoliina, mutta Vaanperi oli jo ruvennut piispan kirjettä suomentamaan.
Oskari oli tullut äitinsä viereen ja seisoi siinä kalpeana.
Kirjeessään piispa kehoitti Aapelia kouluttamaan poikansa ylioppilaaksi ja sitten papiksi. Nyt syksyllä olisi poika jo lähetettävä Luulajaan, jossa ei saisi ensiksi kuulla yhtään suomen sanaa, jotta perinpohjin oppisi ruotsinkielen. Sitten hänellä, tulevaisuudessa, olisi erinomainen tilaisuus vaikuttaa rajaseudulla sekä sielunpaimenena että opettajana.
Karoliina oli kuuntelevinaan, mitä Vaanperi kirjeestä selitti, oli sitten olevinaan hyvilläänkin… Hänen täytyi, hänen täytyi teeskennellä pojan vuoksi — pojan elämänonnen vuoksi.
»Jopahan uskoo… jopahan uskoo nyt Karoliinakin», pakisi Aapeli nähtyään ja uskottuaan, että emäntäkin naureskeli siitä ilosta.
»Syksyllä Oskari kouluun!» sanoi hän sitten ja kehaisi Vaanperille:
»Eikä tässä taida tarvita naapuriin lähteä rahaa lainaamaan, vaikka
Luulajaankin lähtö tulee…»
* * * * *