Hän makasi avoimin silmin ja mietiskeli… Aapeli kuului vielä liikkuvan eteisessä, koska ovia aukaistiin ja askeleita kuului.
— Oikeastaan onkin hyvä, että piispan kirje juuri nyt sattui tulemaan, ajatteli hän. — Nyt on hänellä miettimistä ja kehumista siitä. Se vain auttaa minun asiaani.
Ei ollut Aapeli muistanut mitään Suomen puolen juhlanvietosta kysyä, niin oli piispan kirje häntä innostuttanut. Hyvä oli sekin!
Karoliinan ajatukset kulkivat juhlaan, ja hänen mieleensä oli painunut veljenpojan puhe. Hän muisti melkein joka sanan. Niin hänkin oli ajatellut kuin Väylänpään Juhani puhui, vaikkei hän koskaan ollut saattanut sitä sanoa — eikä ensinkään niin kuin Juhani sen sanoi.
Hän muisti Juhanin ilosta säteilevät silmät, valkoisen lakin ja siinä kimaltelevan kultatähden. Ja melkein kuin tietämättä tuli hänen mieleensä, oli aivan kuin olisi nähnyt, että se olikin hänen Oskarinsa, joka siellä seisoi, vaalea, kihara tukka lakin alta näkyen… Oskarin silmissä oli kaihoa ja katseessa etsivän kaipausta…
Mutta sitten kun alkoi puhua, muuttuikin Kaarloksi, semmoiseksi kuin hänet muisti… Kaarlo Laukkahan se olikin… Hänen vartalonsa oli pitkä ja komea, silmät kirkkaat ja kauniit, otsa korkea… Hänen katseensa etsi jotakin väkijoukosta, etsi tuttuja silmiä ja tuttuja kasvoja… Hän, Karoliina, vetäysi toisien taakse… ei taitaisi enää tuntea entiseksi, jos katseet kohtaisivatkin… Mutta ehkä muistaisi… Nyt alkaa puhua… Mitä sanookaan? »Minulla oli kerran tässä kylässä rakas ystävä, rakkain kaikista koko elämässäni… En näe häntä teidän joukossanne… En näe hänen silmiensä loistoa… Minulla on myöskin poika, vaaleatukkainen ja sinisilmäinen… Olen tullut heitä etsimään…»
Karoliina heräsi siihen, että Oskari unissaan alkoi itkeä, mutta tyyntyi pian…
Ja vaikka hän nyt tiesi olevansa hereillä, tuntui hänestä äskeinen uni todelta. Se oli niin suloinen, niin ihana! Hän tunsi sydämensä sykkivän ja onnen elämän pulppuavan. Hän koetti varoa, ettei mitään himmenisi eikä unohtuisi kirkkaasta unesta, jota hän mieleensä palautti ja muisteli. Hän makasi hiljaa, silmät puoliummessa, haaveksien ja uneksien…
Näin ihanaa hetkeä hän ei ollut sitten elänyt kuin siellä Väylänpäässä, ei koskaan unissaan nähnyt Kaarlo Laukkaa sellaisena…» »Olen tullut heitä etsimään.»
— Niin! Niin!