Lyhyt talvipäivä alkoi hämärtää ja pakkanen tuntui kiihtyvän.
— Parahiksi kerkiän… määräajaksi kerkiän, — höpisi hän, päivän hämärtymisestä aikaa arvaten.
Mutta kiire hänellä oli mielessä, sillä vaikka hevonen käveli, että höyry sieraimista punoi ja sen lavat ja kupeet olivat valkoisessa huurteessa, hoputteli hän yhä.
Kun metsätaival loppui, oli siinä, ennenkuin kylä alkoi, taas rahtimiesten kahvila, pienoinen punainen mökki tienvieressä, Kaakkuri-Jannen pirtiksi mainittu.
— Oikeinpa arvasin! — sanoi mies itsekseen, kun alkoi mökkiä lähestyä niin että jo näki pihalle. — Oikein arvasin, eivät ole vielä muut Haaparannalta palaavat ehtineet tänne syöttämään. Kovin hyvä, että ehdin sivuuttaa nuo rahtimies-hunsvotit…
Mökin pihalla oli jo tunnin verran seisoskellut ruma, rokonarpinen mies, Rämä-Heikiksi nimitetty, Suomen puolelta kotoisin, ja kuunnellut ja katsellut alaspäin niinkuin jotakin vartoen.
Rämä-Heikki kuuli jo etempää tulijan aisakellon ja tunsi sen äänestä, että oli oikea mies. Ennenkuin tulija ehti mökin kohdalle, riensi hän jo vastaan.
»Onko se Ranta-Jussi?» kysyi hän, mutta tulija ei kuullut, kun pakkanen rääkkyi jalasten alla. Ei ajanut tulija pihaankaan, pysähdytti keskelle tietä, näppärästi vieden hevosen eteen laatikon, jossa oli kauroja.
Siinä tunsivat miehet toisensa. Tulija oli Ranta-Jussi, Palomäen
Santeri-vainajan kavala kumppani.
»Jopa tulit täsmälleen», naurahti Rämä-Heikki. »Eikä taida olla tyhjänä reki…!»