Kesken viinanmyyntimietteitään hän kuitenkin nukkui ja heräsi siihen, että poika sytytti takkaan kahvitulta.
III
Keskitalon Hermanni oli kylän varakkaimpia isäntiä. Palomäen Santeri-vainajan eläessä ei hän ollut isosti tullikavallushommissa ollut, mutta oli kuitenkin silloin tällöin ottanut osaa, kun Lamppa varta vasten oli käynyt pyytämässä. Mutta Santerin kuoltua ja Lampan palattua matkaltaan oli Keskitalon talosta tullut Lampan tavaroiden varastopaikka ja Hermannista vähitellen kehittynyt jokseenkin rohkea kavaltaja. Sanottiin kyllä, ettei Lamppa oikein luottanut Hermanniin, vaan aina piti Ranta-Jussin olla toisena. Mutta Hermanni itse uskoi itsessään olevan nokkeluutta ja rohkeutta enemmän kuin kenessäkään muussa, kehui taitoaan ja voimiaankin ja innostui tullikavallukseen niin, että olisi sitä tehnyt, vaikkei olisi palkkaakaan saanut. Se oli jännittävää ja hauskaa ja Hermannin mielestä erinomaisen hupaista, kun sai tullimiehiä pettää, öisin valvoa, olla salaperäinen päivin ja kahden kesken Lampan kanssa tuumailla…
Nyt varsinkin, kun näin iso urakka ja yritys oli tulossa, kun Lampan kuormia toinen toisensa perästä saapui Keskitaloon ja laatikkojen ja säkkien kyljistä paistoi kookkain kirjaimin: Herra Herman Keskitalo, oli Hermanni vauhdissa ja touhussa aivan kuin hän itse olisikin kauppias. Hän liehui ja hommaili ja naurusuin puhutteli rahtimiehiä, otti rahtisetelit ja maksoi rahtipalkat. Rahtimiehet eivät olleet ymmärtävinään, mihin tavarat tulevat, vaikka hyvin tiesivät. Joku tekeysi tyhmäksi ja kysäisi Hermannilta. Hermanni hymähti salaperäisesti ja iski silmää… toinen oli siitä ymmärtävinään ja iski takaisin…
Eräänä tammikuun aamuna, kun päivä vaisusti alkoi hämärtää, nousi Hermanni suksilleen ja läksi hiihtämään Ranta-Jussin mökille. Hänen aikomuksensa oli käydä Lampalla tuumailemassa ja kuuloilla, miten ylituonti oli järjestetty, sillä Hermanni ei vielä tiennyt, mitä Ranta-Jussi ja Lamppa olivat päättäneet. Jussi oli patruunaa kieltänyt Hermannille puhumasta, ennenkuin sitten vasta, kun käytiin toimeen. Hermanni ei malttaisi semmoista salaisuutta pitää omana tietonaan, vaan asia luiskahtaisi häneltä jollekulle tuttavalle. Äkkiä leviäisi se ensin Suomen puolelle ja siitä pian joku kertoisi Ruotsin puolellakin, ja niin tulisi se tullimiesten korville. Yleensä näytti Ranta-Jussi hyvin vähän luottavan Hermanniin, jota piti tyhmän rohkeana.
— Patruunan kanssa on yhden veroinen, — ajatteli Jussi. — Molemmat kyllä touhuavat ja uskaltavat, mutta ovat varomattomia ja tyhmiä.
Kerran olikin Jussi jo esittänyt patruunalle, että piti erottaa Hermanni koko hommasta. Se tekisi vielä kummat itsepäisyydellään. Mutta patruuna ei siihen suostunut, koska uskoi Hermannin kykenevän mihin hommaan hyvänsä.
Hermanni ei niistä mitään tiennyt, mutta aina hän päinvastoin tunkeusi johtajaksi ja neuvonantajaksi.
Pakkas-aamu oli, kun Hermanni hiihteli aika vauhtia Jussin pirtille, josta jo nousi paksu savu. Ei tiennyt Hermanni Jussin Haaparannalla käynnistä eikä siitä, että Jussi vasta yöllä oli palannut.
Jussi oli kenkimässä, kun Hermanni astui pirttiin.