»Auta minua ylös!» pyysi Hermanni Jussia. »Itsehän kehuit tullimiesten juovan Tirkassa…»
»Mitä varten ajoit tänne!… Nyt menetit hevosesi ja pilasit koko hyvän yrityksen…»
»Pimeässä kääntyi…» puolusteli Hermanni tekoaan.
Jussi mietti hetkisen mitä tekisi. Patruunan puheille ei nyt ollut hyvä mennä ja koston himosta sekä patruunalle että Hermannille hän jätti Hermannin makaamaan pihalle ja lähti hiihtämään Suomen puolelle.
»Siitä korjatkoon omansa!» arveli hän.
Häntä kaiveli niin koko epäonnistunut yritys, että hän päätti jättää siihen kaikki. Kuka käski patruunaa ottamaan semmoista tolvanaa joukkoon ja johtajaksi vielä, joka tahallaan tekee tyhmyyksiä! Pitäköön nyt vahinkonaan…
Mutta jäälle tultuaan alkoi hän kuitenkin katua ja päätti hiihtää Keskitaloon toisia kieltämään. Voisivat vielä joutua tullimiesten käsiin hekin. Ja patruunan vahinko oli jo melkoinen, sillä Hermannin kuormassa oli ollut viisi isoa voiastiaa, jotka olisivat olleet Jällivaaraan menevät.
Kun hän rantakujasta nousi Keskitalon pihaan, seisoi Käyrä-Helmerin ajettava hevonen tallin edessä ja Helmeri itse oksenteli, kuorman päällä oihkaten. Jussi riisui hevosen ja vei talliin.
Silloin ajoivat Friikon veljekset pihaan ja vähän ajan perästä puoti-Heikkikin. He palasivat jo kolmannelta kierrokselta, ja hyvin oli onnistunut.
Mutta kuultuaan kuinka Hermannille oli käynyt he kirosivat, ja miehissä pantiin kaikki Hermannin syyksi.