»Sinä saatana!» noitui Jussi, mutta hän ymmärsi hyvin, ettei mikään enää auttanut. Ja äkkiä selvisi hänelle sekin, minkävuoksi Hermanni oli suoraan Lampalle ajanut. Oli tahtonut näyttää, että hän uskaltaa! Ja ehkä sen vuoksi, että saisi lisää konjakkia!
Melun kestäessä aukenivat paukahtaen molemmat kuistin ovet selälleen, ja patruuna pullahti pihalle niinkuin viskattu…
»Kuka perkele…! Minun pihallani…» kuului patruunan järeä ääni.
Salaman nopeudella käsitti Jussi, kuinka asiat ovat, ja Joonaan rientäessä joukkoon livisti hän suksilleen ja painui kujasta jäälle.
Yhteen mellakkaan ja rähinään sotkeutuivat tullimiesten, patruunan, Joonaan ja Hermannin äänet. Mutta Jussi hiihti jäälle ja tielle. Hän arveli toistenkin poikkitulevien olevan yhtä hulluja kuin Hermannikin ja päätti ehtiä palauttamaan heidät… etteivät joutuisi tullimiesten käsiin.
Oikein oli hän arvannutkin. Puolijoessa jo ajaa kaahatti Käyrä-Helmeri ja huusi, ja vaikka Jussi asian selitti, ei Helmeri sittenkään aikonut totella, vaan aikoi ajaa Lampalle. Jussi sai kuitenkin ohjat käsiinsä ja käänsi hevosen takaisin Suomen puolelle. Helmeriltä hän kuuli, että Friikon veljekset ja Puoti-Heikki olivat ajaneet entistä tietä, jota oli ollut määrä kulkea…
Hän pyörsi takaisin Lampalle ja kirosi Hermannin tyhmää menettelyä.
»Koko hyvän yrityksen pilasi!» hän noitui. »Mitä nyt patruuna sanonee!»
Kun hän saapui pihaan, olivat kuorma, hevonen ja tullimiehet kadonneet. Pihalla makasi Hermanni ja valitti, että häntä oli potkaistu rinnan alle…
Konttorista kuului kauhea elämä. Patruuna kirosi, polki jalkaa ja pui nyrkkiä Joonaalle, joka seisoi oven suussa.