»Niinhän se muka lähti ja kehui voittavansa… ja puolet voitoista lupasin… Vaan kyllä minä olenkin arvannut, kun ei ole kuulunut takaisin ja toista viikkoa jo aikaa…»
Juttua jatkui, ja Ruhmulainen, jolla oli nälkä ja vilu, oli kovin kiitollinen saadessaan olla Jussin lämpimässä pirtissä. Hän tiedusteli Jussilta, kuinka salakuljetus oli onnistunut, mutta Jussi ei kertonut asioita kuin syrjäpuolin.
»Kuuluvat tietävän tuolla toisessa kylässä, että oli juotettu tullihurtat hutikkaan Tirkan tuvalla ja sitten luntreijattu koko yö», sanoi Ruhmulainen.
Mutta Jussi ei muuta kuin hymähti siihen, josta Ruhmulainen ymmärsi, ettei se kaikki valetta ollut.
Niin siinä juttelivat, ja kun Ruhmulainen oli saanut syödä vatsansa täyteen, nukkui hän penkille ja alkoi kuorsata.
Ilta tuli. Jussikin oli nukahtanut sänkyynsä, ja poika oli mennyt kylälle.
Herättyään alkoi Jussi miettiä ja ajatuksissaan selitellä sitä tuumaansa, jota jo kauan oli pohtinut. Viinakauppaa alkaa hän harjoittaa! Hän oli kuullut, että ylimaassa ja Lapissa päin tukkityömailla jätkät konjakkilitrasta maksavat vaikka kuinka paljon. Ei ollut Rämä-Heikistä, jolle säkillisen uskoi, enää viinakauppiaaksi. Se oli itse liian juoppo ja varomaton. Nyt kaikki menetti, kun suuret voitot toivoi saavansa. Ja linnaan itse joutui. Se sille paras olikin.
Panisivat vielä kiinni tuon Ruhmulaisen, josta oli aina vastusta. Huonot kirjat sillä oli Ruhmulaisellakin, eikä paljoa tarvitsisi ennenkuin tarttuisi kiinni… Silloin siitä pääsisi.
— Tuossa se kuorsaa lurjus ja olisi valmis juoruamaan tullimiehille kaikki, jos ei sitä lahjoisi ja hyvänä pitäisi. Nyt se on taas niin tyhjänä, ei ruokaa, ei rahaa, eikä se tästä lähde niin kauan kuin se näkee minulla syömistä olevan… Jos koettaisi sille toimittaa jotakin tehtävää, vaan konjakin kaupalle sitä ei uskalla panna ainakaan yksin… Mutta jos ottaisin sen voimaksi ja kumppaniksi…
Jussia nauratti.