Se oli hauskaa aikaa, arvelivat maalarit, nuoria miehiä kaikki. Silloin kun Suomen puolelta tulija oli, niin Tiltalle vain kuiskasi, kyllä sai.
»On tässäkin huoneessa monta ryyppyä ryypätty», arvelee eräs, kun entisen konttorin lattiaa maalailee.
»On, ja kellarista noudettu lisää», sanoo toinen.
Niin juttelevat työtä tehdessään.
Toimettomina ja haukotellen kävelevät tullimiehetkin ilman aikojaan, aikansa kuluksi katselemaan, kun entisestä kauppatalosta tehdään koulua. Ei ole heillä enää täällä vartioimista. Ei käy poikki Lampassa enää kukaan Suomen puolelta, ja salakuljetus on loppunut. Välistä toivovat, että jokukin yrittäisi, että vähänkin tulisi vaihtelevaisuutta yksitoikkoiseen elämään… Mutta ei kuulu ketään.
Siihen nytkin kirkkaana kesäkuun iltapäivänä kävelevät ja antautuvat puheisiin maalarien kanssa, jotka ovat Suomen puolelta kotoisin.
Tulee taas puhe entisistä rohkeista luntreijaus-yrityksistä ja rohkeista ja kavaloista miehistä.
»Silloin ne taisivat teitä pettää, kun menitte Tirkan tuvalle», sanoo toinen maalareista vähän ivallinen hymy huulilla.
Tullimiehet eivät salli siitä illasta mainittavan ja kovin kurttuun vetäytyvät Saalkreenin kulmat, kun maalarin kuulee kysyvän.
Mutta kun siitä kerran on puhe tullut, niin Fynke kysyy: