"Sepä on saakelin kummaa, vaikka minä kirjoitin, että asialla on kiire", höpisi hän. Mutta sitten hän huomasi, että lehtien välissä oli kirjekin. Hän otti sen ja aukaisi.
Se oli "Pellervon" toimitukselta ja Herrala ihastui, että ne ovatkin hänelle vastanneet kirjeessä. — Taisivatpa vähän hämmästyä, kun näkivät, että olen myynyt metsää neljäntuhannen edestä…
Ja asetti silmälasit vasiten nenälleen ja painoi koukut lujaan korvien taakse ja alkoi lukea:
Talokas Vante Pikku-Herrala,
Heinäranta.
Kirjeenne johdosta jääneen kuun 20 p:ltä pyydämme kohteliaimmin
huomauttaa, ettemme ymmärrä, mihin kysymykseen tahdotte
vastausta. Senvuoksi pyydämme Teitä laatimaan kysymyksenne
selvempään muotoon. Muuten huomautamme, ettei Pellervon
"Lukijain osasto" vastaa riitajuttuihin.
Kunnioittaen
Pellervon toimitus.
Herrala luki vielä kirjeen toiseen kertaan. Mutta sitten hän suuttui.
Heitti ensiksi kirjeen loukkoon ja kirosi:
— Semmoisia h—tin tollojako ne ovat, etteivät ymmärrä selvää kysymystä! — Mutta ne eivät tahdo antaa neuvoja! Siinä se onkin pykälä. Mutta olisinpa pistänyt satamarkkasen kirjeeseen, kyllä olisi vastattu…
Hänen vihansa kohosi yhä. Hän otti "Pellervo"-lehdenkin, rutisti kourassaan ja heitti sitten uunin taakse ja vannoi, ettei hän enää, vaikka eläisi metson vanhaksi, tilaa "Pellervoa".
"Semmoisia saakelin jästipäitä!" kirosi hän emännällekin, joka tuli sisälle.