Ja paljon muutakin selitettiin kuulutuksessa, joita levitettiin ympäri kyliä — joka paikkaan.
No sillä lailla! Se oli uutta!
Kun vieraat tulevat ja tarkastavat paikan ja sen hyväksyvät, niin siihen ei sitten ole kenelläkään sanomista!
Ollin-Mikko, joka oli iloinnut siitä, että meijerin rakentaminen on iäksi jäänyt, ja mietiskeli ja laski jo, pitkäkö aika vielä oli käräjiin, jossa monta hauskaa taas näkisi, sai kylällä käydessään kuulla tuosta merkillisestä kuulutuksesta.
Sillä se kuulutus sai taas toivon versomaan. Se oli viisaasti ajateltu.
Pitkämielinen oli varmaan se mies, joka sen oli hoksannut.
Ja joka kylässä ja joka talossa nyt mietittiin sitä, keitä miehiä naapuripitäjästä nyt valitaan riitaa ratkaisemaan, yksi ehdotteli yhtä, toinen toista. Mikko istui Ojalaisessa ja kuunteli, kun juteltiin. Siinä oli Ojalaisen seinällä kuulutuskin, koneella kirjoitettuna. Sekin luettiin Mikolle.
"Vai ei saa olla sukulainenkaan!" nauroi Mikko. "No olisi kumma nähdä ja kuulla, kuinka nyt käy? Puolustavatko Ollinvainiota vai Pikku-Herralan palstaa?"
"Niin, saa nähdä", sanoi Ojalainen. "Osuuskuntalaiset ovat nyt melkein kahtia, toiset Ollinvainion, toiset Herralan palstan puolella. Kumpikin puolue valitsee kaksi miestä…"
"Kunhan löytäisivät taattuja miehiä", sanoi Mikko.
"On niitä", kehui Ojalainen. "Naapuripitäjässä juuri onkin niitä, jotka tunnon mukaan päättävät. Siellä on esimerkiksi Öystin Antti, Saarelainen ja monta muuta."