"Saattaa olla", myönsi Mikko.
* * * * *
Toivossa elettiin ja kokouspäivää odotettiin.
Rantalaan, jossa ennenkin oli kokouksia pidetty, oli se nytkin kuulutettu.
Ollin-Mikkokin liittyi miesjoukkoon ja lähti kokoukseen. Maantie oli jo aivan paljas, joki oli tulvillaan, ja ainoastaan siellä täällä metsän siimeksessä ja viemäriojien pohjissa näkyi riutuvia kinosten jäännöksiä.
Pian alkaa kevätkylvöjen tekokin! Syksyyn menee parhaassakin tapauksessa rakennushomma! — ajatteli Mikko. Kokoukseen oli jo saapunut niin paljon ihmisiä, ettei ollut puhettakaan sisälle menosta. Ja ulkona päätettiinkin kokous pitää.
Mikko pyöri väkijoukossa. Hän näki Herralan, joka silmät suurina
katseli savukyläläisiä, kun nämä parvena saapuivat kokoukseen.
Eillimmäisenä asteli Jaakkola, niinkuin mikäkin kuningas. Mutta
Säkkijärven Ollia ei nytkään näkynyt.
Mallikyläläiset olivat vallanneet navetanpuolisen osan pihaa; heidän joukkoonsa menivät Herrala ja Jauholan Petterikin. Niinikään näkyi heidän joukossaan olevan Sipillan kylän Naattala, joka äsken oli Ollinvainiota puoltanut, mutta nyt liittynyt mallikyläläisiin ja Herralaan. Toisella puolella pihaa päärakennuksen turvissa olivat kaikki ne, jotka vieläkin Ollinvainiota puolsivat, sillä huhu, että kaivoon yöllä olisi vettä kannettu, ei saanut vahvistusta.
Niin seisottiin ja hiljaista puhelua kuului molemmista joukoista. Oli joukossa sentään joku, joka laski leikkiäkin niin että toiset nauroivat.
Kirkonkylän Kauppila luki kuulutuksen, luki kovalla äänellä ja kysyi, olivatko sisällön kuulleet ja ymmärtäneet.