"Minäpä olen nähnyt teidän näköisenne miehen kerran ennen", sanoi hän samassa äkkiä Waltterille juuri silloin kun tämä alkoi silitellä hiuksiaan.
"Missä Eila on nähnyt?" tiedusti Waltteri uteliaana.
"Enpä sano. Mutta kaukana se on täältä." Ja veitikkamainen hymy leikki hänen huulillaan, kun hän samassa poistui kodasta, sanoen menevänsä ajokastansa valjastamaan.
Waltteri katsoi pitkään hänen jälkeensä.
— Ei ikipäivinä hän ole lappalainen… senhän näkee ruumiin muodostakin ja erittäinkin kasvoista… ei hän ole suomalainenkaan… eivät suomalaiset ole noin kauniita.
Kun Waltteri tuli ulos kodasta, puettuna rukkaan ja paulakenkiin, — sillä turkkinsa ja muut kapineensa täytyi hänen jättää jälestäpäin tuotaviksi, — oli vielä varhainen aamu, saattoi olla yökin, sillä millään taivaanrannalla ei päivän vinkkaa näkynyt. Mutta keskitaivaalla roihusivat revontulet, paloivat kuin ilmiliekissä ympäristöä valaisten. Lumi narisi ja naukui jalkain alla, ja viima tuntui poskipäihin tarttuvan.
Lassi Holsteri seisoi poronsa luona, jonka Waltteria varten oli valmiiksi valjastanut. Hän alkoi neuvoa miten ajaa… miten temmata hihnasta ja miten pulkassa istua. Lopulta hän hiljensi äänensä supatukseksi ja mennen hyvin likelle Waltteria kertoi kuiskaamalla:
"Se on Kiveliön kävijän tytär tuo Eila… sitä ei ole kastettu eikä se ole ripillä käynyt. Kuuluu nyt olevan isäänsä hakemassa. Mutta kyllä hän sen vuoksi oikeaan viepi…"
"Kuka on sitten tuo, jota sanotte Kiveliön kävijäksi?" tiedusti
Waltteri kummissaan.
"Ka, mistä minä tiedän. En muuta nimeä ole kuullut. Eikä hänestä kukaan muukaan tiedä mistä on. Ei hän kuulu olevan missään kirjoissa. Metsissä on ja elää kesät, talvet… suvet, pakkaset…"