"Karhu-Jaakko sanoi Eilallekin antaneen kulta-'minnen'. Sormessa oli
Eilalla ollut."
Niin oltiin juttelemassa, kun kotaan samassa työntyi Kiveliön kävijä, hiukset ja hartiat valkoisen huurteen peittäminä.
"Terve taloon!" sanoi hän jymisevällä äänellä ja alkoi vähentää painoa hartioiltaan.
Vaikka Kiveliön kävijää ei ollut niillä seuduin nähty pitkään aikaan, ei kukaan kysynyt mistä päin hän tuli. Lassin emäntä vain toimitti vierasta tulen ääreen ja kahvia tarjotessaan sanoi:
"Näkee tuotakin miestä taas pitkästä ajasta."
"Eipä ole tällä lumella Kiveliön kävijää näissä maissa näkynyt", uskalsivat muutkin jatkaa.
Kiveliön kävijä näytti tällä kertaa puheliaammalta kuin ennen ja ikäänkuin vapautuneen juroudestaan, sillä saatuaan partansa puhtaaksi kuurasta sanoi hän melkein iloisesti:
"Norjassahan näkyi aika niin hupaisesti kuluvan. Olin siellä valaksen pyydyssä…"
Siihen hän kuitenkin pysähdytti kertomisensa, ja näytti kuin hän olisi katunut avomielisyyttään. Kasvoille ja silmiin ilmautui entinen jurous, eikä kukaan tahtonut sen enempää udella, sillä tiedettiin jo vanhastaan, ettei hän mitään kyselemällä kertonut.
Nyt, kun hän oli riisunut peskinsä, tuli hänen tavattoman vankka vartensa paremmin näkyviin. Rinta oli leveä ja kaareva, ja kylkiluut pohottivat puseron alta kuin ammeen vanteet. Kämmenet olivat leveät ja karvaiset kuin karhulla, ja käsien ranteet kuin tavallisen miehen haukiset. Pitkässä mustassa parrassa näkyi joitakuita valkeita jouhia, jotka kuitenkin vain kaunistivat kokonaisuutta. Hänen ollessaan omiin ajatuksiinsa vaipuneena ei hänen katseessaan näkynyt jälkeäkään metsissä elävän raa'an miehen villistä ilmeestä; pikemmin niissä kuvastui mietiskelevän ja surullisen mielen ilme.