Mutta poika ei ollut kuulevinaankaan kieltoa, kertoi kaikki tietonsa ja lopuksi sanoi ikäänkuin vielä kehuakseen herran hyväntahtoisuutta:

"Eilallekin kuuluu antaneen kultaminnen…"

"Mistä sinä sen tiedät?" tokaisi taas äiti.

Äänettömänä kuunteli Kiveliön kävijä pojan kertomusta. Emäntä näki kerran hänen sieraimiensa nousevan levottomammin ja silmissä välähtävän kirkkaan tulen, mutta ei kuullut mitään puhuvan.

Ja hetken kuluttua hän laskeusi kyljelleen nuotion viereen ja nukkui siihen pian, tulen valaistessa hänen mustia, pitkiä hiuksiaan.

IV.

Korkeiden, kallioisten vaarain välissä on yksinäinen tunturijärvi; sen saivovedessä kalat lyövät leikkiään ja pintaan ympäröivät tunturit luovat varjojansa. Kummallinen järvi sydänmaan kiveliössä!

Se on kuin avonainen silmä, joka ei uskalla ummistua, vaan valvoo ja varjelee erämaan rauhaa. Yksin unhottunut tänne keskelle lyömätöntä kiveliötä. Suuret porolaumat ovat kohonneet tunturien harjoille, kun alas laaksoon porottaa Lapin helteinen päivä raukaisevasti. Rannoilla ja alimmilla vuorten rinteillä vihoittavat koivut, mutta ylempänä paistaa kylmä kallion kylki köyhänä ja alastomana. Joku vaivainen männyn köykkyrä on itsepäisesti kasvanut kallioiden lomiin ja elää siinä kituliasta, kylmää, kolkkoa elämäänsä, kallellaan keljottaen alas laaksoon päin.

Järven rannalla on lappalaisten kalakota, vaivaiskoivujen keskellä, mutta kalanpyytäjiä siinä ei nyt näy. Vastakkaisen rannan polkua pitkin, joka laskee jyrkkänä järveen ja tulee asutuilta mailta, kävelee kaksi henkilöä, Waltteri ja Eila.

He pysähtyivät järven rantaan, jonka hiekkapohja välkkyy syvältä saivoveden läpi. Rantahiekkaan loppuu polku, veden rajaan kadoten.