"Tämä se nyt on Kärmejärvi, josta sinulle olen puhunut. Tuolta siintää kota toiselta rannalta; sinne sytytämme nuotion ja paistamme kaloja", sanoo Eila, kun he ehtivät järven rantaan.

Waltteri ei oikeastaan kuule eikä näe mitään. Hän elää hurmaantuneena Eilan suloudesta, elää kuin taivaassa, unhottaen kaiken muun. Hän näkee Eilan solakan varren, jota ainoastaan keveä puku peittää, loistavat kasvot ja viehkeät silmät, joiden loisto ja ilme ikäänkuin imeytyy hänen sieluunsa, eikä hän tiedä itsekään, mikä häntä vaivaa. On kuin lumouksissa, mistä ei tee mieli irtaantua.

"Vieläkin ihmettelen, että sinut löysin, Eilaseni, lintuseni, rakastettuni", saa hän sanotuksi ja laskee kätensä Eilan kaulaan.

Eilan suuret, tummat silmät säkenöivät, hänen kasvoilleen ilmestyy herttainen hymy, kun hän katsoo Waltteriin ja kertoo:

"Et sinä minua koskaan olisi löytänyt, et ikänäsi enää minua nähnyt, ellen olisi itse sinua hakenut. Miksi sinua hain ja miksi sinua ikävöin? Miksi ei lakannut äänesi koskaan korvissani soimasta? Miksen unohtanut hahmoasi ja vartesi pituutta? Miksi jäi muhkea muotosi mieleeni ja kuvasi kaunis sydämeeni? Sen vuoksi, että minä rakastan sinua, enkä huoli mistään muusta. Pitkät yöt olit mielessäni, lyhyet päivät… aina… aina… Et usko — mutta minun korvissani soi lakkaamatta äänesi, ja öin päivin muistin silmiäsi ja hiuksiasi… Ja minä toivoin talvea ja pakkasöitä, että saisin sinua hoivata ja lämmittää…"

"Ja minä muistin sinua samalla tavalla, eikä ollut minullakaan rauhaa yöllä eikä päivällä… Sinä hurmasit minut heti…"

He työnsivät vesille veneen, joka oli kulkijain varalta jätetty järvelle. Eila istuutui soutamaan, Waltteri peräkeulaan.

Yö oli. Lapin yö, jona ei päivä laske. Tunturien huipuilla hyppelivät nytkin päivän säteet, ja sen kiilto kirkasti järven pintaa…

Kummallisen raukea onnen tunne valtasi Waltterin, niin outo ja omituinen, ettei hän koskaan semmoista ollut uskonut ihmisrinnassa voivan syttyäkään. Soutaessa Eilan povi kohosi täyteläisen kiihottavasti, ja pitkä, musta palmikko riippui rennosti yli rinnan kukkulain… Korkea jalkapöytä sopi somasti näkymään, kun jalka potkaisi veneenkaaren laitaan…

Sanatonna häntä Waltteri katseli… katseli… Yhä villimpi riemu täytti hänen olemuksensa, ja yhä himmeämmiksi kävivät entiset muistot… kaikki, koko entinen viheliäinen elämä, lempineen ja lupauksineen. Mitä oli se kahlehdittu elämä siellä pääkaupungissa? Valetta ja varjoa todellisen terveen elämän rinnalla! Mikä ääretön ero! Siellä kauheaa kohteliaisuutta, valetta suussa ja sydämessä! Täällä rennon vapaata ja luonnollista, ihaninta todellisuutta suuren sydänmaan sydämessä.