"Mieleni on aina tehnyt tänne Lappiin, on tuntunut, että tänne ikävöin, vaikken koskaan osannut aavistaa, että sinut täällä kohtaisin", lausui Waltteri kuin itsekseen.
"Nyt me olemme täällä kahden. Ei ole ihmisiä kuin penikulmain päässä. Sano minulle, kaunis mies, etelän valkoverinen poika, miksi minua turvatonta ja orpoa rakastat?" virkkoi Eila hymyssä suin.
"Minä sanon sen kohta, selitän sinulle kaikki. En sinulta mitään salaa, sillä minä tunnen, että koko olentoni on sinun vallassasi. Ja vaikka maailma ja ihmiset mitä puhuisivat, ja vaikka minun pitäisi leipäni leikata kuivasta kalliosta, en minä sinusta luovu…"
Eilan hellä mieli kuohahti, melkein tiedottomana heitti hän airot käsistään, ratkesi itkuun ja nyyhki: "Niin… niin, sillä lailla minäkin sinua rakastan…"
He nousivat maihin kodan luona, missä oli kuivaa hiekkarantaa laajalti. Vetivät yksissä tuumin veneen vasituisille teloilleen, ja Eila alkoi kerätä risuja nuotiota varten. Hän liikkui somasti ja sukkelaan niinkuin toimii se, joka on kaiken ikänsä elänyt kiveliössä ja oppinut hallitsemaan tulta ja vettä. Räiskien katkeilivat kuivat risut hänen sievien käsiensä välissä, ja pian loimusi iloinen tuli rantahiekalla.
Waltteri laskeusi lähelle tulta pitkäkseen, valiten mukavan mättään päänpohjakseen, ja mieli onnellisissa mietteissä hän katseli Eilan hommia.
Sitten talven, kun hän saapui tänne Lapin porstuaan, oli hän elänyt kummallista elämää. Silloin jo, kun he ensi kerran Eilan kanssa poroilla ajoivat, oli hän Eilaan rakastunut. Ensin oli hän koettanut vastustaa tunteitaan, muistellen kotiaan, vanhempiaan ja — lupauksiaan. Mutta mitä loitommaksi he Eilan kanssa pääsivät asutuilta seuduilta ja mitä purevammaksi pakkanen kävi, sitä suuremmaksi kasvoi hänen tunteensa ja sitä ihmeellisemmäksi se maailma, jonka hänen haaveksiva mielensä loi. Mikä estäisi häntä rakastamasta Eilaa elämässä ja kuolemassa? Mikä estäisi häntä asettumasta tänne pakkaseen ja unholaan viettämään elämäänsä rakkaudessa hautaan asti?
Silloin oli hän sen jo Eilalle sanonut, mutta Eila oli vain hymyillyt… hymyillyt tuota kummallista hymyä, jossa ilmeni iloa ja surua sekaisin ja joka teki Waltterin mielen sekä pulpahtavan iloiseksi että odottavan suruiseksi.
Mättäällä maatessaan hän nyt muisteli talvellisia kohtauksiaan Eilan kanssa. Ei hän koskaan ollut osannut ajatella, ei edes kaukaisena haaveena toivoa, että hän täältä kylmästä Lapista löytäisi semmoisen tytön, jossa oli yhdistettynä kaikki ruumiilliset viehkeydet, mitä rohkeinkaan mielikuvitus voi luoda, ja jonka sielu ja sydän olivat niin hohtavan puhtaat, niin silkin hienot ja läpikuultavat kuin nyt on tuo pyörryttävän korkea kesän taivas, ja revontulten loimo tähdettömänä yönä…
Miksei hän saisi rakastaa Eilaa nuoren sydämensä koko lämmöllä? Mitä tarvitsisi hänen huolia siitä, jos maailma ja ihmiset leimaisivatkin hänet joutavaksi haaveksijaksi? Niinkö ne luulivat ne kevytmieliset, irstaat toverit iloisessa pääkaupungissa, ettei puhdasta, ihaninta lempeä voi syttyä sivistymätöntäkin neitoa kohtaan? Ne suuresti erehtyivät, taikka heidän sielunsa ja sydämensä oli niin likainen, etteivät he uskoneet puhdasta olevankaan…