"Olen minä ollutkin, mutta en sillä lailla kuin sinun kanssasi. — Enkä ole koskaan ketään rakastanut sillä lailla kuin sinua. — Miksi sitä tahdot tietää?"
Eila istahti hänen viereensä, käteen tarttui ja kiihkeästi puhui:
"Siksi, että aioin sinulle sanoa mitä olen ajatellut sinusta… Etkö sinä ole ajatellut minusta? Etkö ole miettinyt, että olen ennenkin nähnyt komeita miehiä… Kuule, ystäväni! Minä tunnen miehet paremmin kuin luuletkaan. Minua on moni, moni omaksensa kosinut! Minulla oli mennä talvenakin hyvä tarjous Airiselän lappalaiselta. Mutta en välittänyt hänen kullastaan, sillä minä en häntä rakastanut… Isä olisi tahtonut, mutta minä en… En sallinut hänen koskeakaan itseeni… niin minun mielestäni oli tyly ja äitelä se limosilmäinen lappalainen… hyi! Mutta sinä olet erilainen, olet erilainen kuin kaikki muut herratkin. Sinun sydämesi on hellä ja hyvä, ja sinä olet suora ja vilpitön… Minusta tuntuu, että sinä tunnet niinkuin minäkin… Mutta voisitko sinä nyt minut hylätä ja jättää ja unhottaa… nyt kun olen sinulle kaikki antanut mitä minulla on, kun tiedät, etten koskaan ole ketään rakastanut…"
Eila oli puhuessaan laskenut kätensä Waltterin kaulaan ja katsoi häntä tutkivasti silmiin. Hurmaantuneena Eilan puheesta, kasvojen ilmeestä, koko olennosta, veti Waltteri Eilan syliinsä, suuteli huulia, otsaa, silmiä, ja vakuutti uudelleen kaiken sen, minkä ennenkin oli sanonut sekä itselleen että Eilalle.
"Minä muistan sinun sanasi aina ja iäti", vastasi Eila raukeana.
Tunturijärvi, jonka rannalla Eila ja Waltteri levähtivät, oli kahden laajan pitäjän puolivälissä; sen kautta kulki polku toisesta pitäjästä toiseen. He lähtivät levähdettyään kävelemään polkua, joka kodan luota vei suoraan pohjoiseen. Se nousi järven rannasta tunturin laelle, jolta oli avara näköala kaikille haaroille — laajaan leivättömään Lappiin. Eila kulki edellä, tuohikontti hartioilla, Waltteri perässä pyssyineen ja muine kapistuksineen. Ja heidän välissään tuuheaturkkinen, äkeä ja viisas koira, Eilan Kairi.
"Minä en muusta tiedä", jatkoi Eila puhettaan, kun he juuri olivat nousemassa tunturin huipulle. "Varhaisin muistoni on lappalaisen pulkka, jossa istuin jonkun sylissä, ja kovaa vauhtia kuljettiin…"
"Eila raukkani…"
"Kiveliön kävijää opin myöhemmin sanomaan isäksi. Välisti olin yhden, välisti toisen lappalaisen hoidettavana. Isäni kävi silloin tällöin minua katsomassa, mutta joskus on kulunut vuosikin, etten häntä nähnyt… En tiedä kuinka ollee, mutta minusta on alkanut nyt tuntua, ettei hän ole oikea isäni. Lassi Holsterin emäntä kertoi, että hän on minut pienenä lapsena löytänyt… ettei minua ole koskaan kastettu, enkä ole ripillä käynyt…"
He istuivat tunturin laelle ison jäkäläisen kiven päälle, ja Eila pillahti itkuun.