"Kerran siitä isälleni puhuin ja sanoin vähän muutakin, mutta hän ei selittänyt mitään, — naurahti vain, että vielä loitommaksi olisi pitänyt paeta. Karhu-Jaakon emäntä minut on opettanut lukemaan, mutta nimeäni ei kuulu olevan missään kirjassa… Hyvä Jumala, kuinka olen orpo…"
Waltteri pusersi itkevän, vapisevan tytön rinnalleen, lohdutti ja sanoi:
"Elä itke, raukka ystäväni. Anna minun huolehtia siitä asiasta. Isäsi kyllä kerran ilmoittaa salaisuutensa…"
"Mutta ellei hän sano, jos hän pakenee pois kokonaan näiltä mailta… jos ei kukaan tiedä mistä olen… eikä minun nimeäni ole missään… eikä kuulu olevan isänkään nimeä, niin…"
"… niin minä rakastan sinua sittenkin yhtä paljon. Ja vaikka koko maailmasta ei löytyisi mitään todistusta, mistä olet, en minä siitä välitä… Muutan tänne Lappiin asumaan iäksi päiväksi minäkin… metsästelen ja kalastelen… onpa erämaata… onpa kiveliöitä…"
"Rupeat kiveliön kävijäksi sinäkin."
"Vaikka niinkin. Tunnen minä jo isommankin maailman…"
Eila kuivasi kyyneleensä, katsoi Waltteriin hellästi ja hyväillen virkkoi: "Oletko sinä nähnyt isääni?"
"Olen monasti tavoitellut, mutta en ole saanut häntä nähdä."
"Mutta hän on sinut nähnyt. Hän on sen minulle sanonut, ja kun erkanimme puhui hän: 'Sitä nuorta etelän herraa vältä, sillä on kavalat silmät ja roiston mieli…' Ja minä pelkään kauheasti hänen saavan tietää, että olen sinun kanssasi ollut… Välistä on hänen katsantonsa niin synkkä ja tuima kuin pimein yö… että minua on joskus peloittanut olla hänen kanssaan kiveliössä…"