"Ei hän meille mitään mahda. Ei ole olemassa maan päällä mitään mahtia, joka meidät eroittaisi… Ja minä uskon, ettei isäsi niin kova ole, kun sanon hänelle…"
"Sanotko, että meidän veremme juoksee yhdessä…?"
"Sanon minä senkin. Mitä minä sitä salaisin…! Onhan se meidän yhteinen tahtomme…"
"On, on. Ja yhä rakkaammaksi sinä tulet minulle joka hetki. Olenko minä sinulle yhtä rakas?"
"Olet nyt rakkaampikin. Minä en hentoisi sinusta nyt luopua enkä sinua jättää, vaikka koko maailma minulle tarjottaisiin…"
Ja Waltteri kietoi kätensä Eilan solakan varren ympärille, rinnalleen pusersi ja korvaan kuiskaili:
"Otan kaikista asioista selvän. Ensi talveksi muutamme kirkonkylään… Haen tänne vakinaisen viran, ja täällä elämme onnemme elämää, kaukana kavalasta maailmasta…"
"Niin minäkin olen ajatellut. Kesäisin kuljemme kalassa… Minä
valmistan sinulle vuoteesi, keitän keittosi ja pesen jalkasi…
Palvelen ja rakastan sinua niin… niin… Saatathan sinäkin rakastaa
Eilaasi… saatathan?"
"Saatan… saatan… Ja me laitamme oman pienen kotamme talveksi kirkonkylään, mutta kesäksi tänne kiveliöön lohirikkaan kosken reunalle…"
"Niin me teemme, niin me teemme."