Heidän istuessaan kivellä oli Kairi ollut loitompana, kallion nokassa ympärilleen silmäten. Nyt se päästi pitkän, ulvovan haukunnan itään päin…
"Se vaanii jotakin… ehkä ahmoja tai susia", arveli Waltteri.
"Ei se noin ulvomalla hauku ahmoja… kyllä se valmistelee ihmisiä", sanoi Eila, joka tunsi koiransa paremmin. "Nyt lähtekäämme!"
He alkoivat laskeutua alas tunturia; polku kulki kierrellen kohti laajaa laaksoa, josta alkoi hilloinen jänkkä.
"Isäni uskoo, että sinä petät minut", sanoi Eila yhtäkkiä, kun he olivat ehtineet jänkän laitaan.
"Kun me vain kohtaisimme hänet… Mutta voithan sinä, Eila, sanoa…"
"Olen hänelle jo päätökseni ilmoittanut enkä ole häntä sitten nähnyt. Mutta tunnen veressäni, ettei hän ole kaukas ja vaikka missä kulkisimme, löytää hän meidät…"
"Miksei hän sitten tule luoksemme, jotta saisin hänelle sanoa…"
Hetken he astelivat ääneti. Tuntui kuin molemmat olisivat miettineet samaa asiaa. Eila sanoi:
"Minusta tuntuu, että hän vihaa sinua — minun tähteni…"