"Onko hän sinulle sitä sanonut?"
"Ei ole, mutta minä näin sen hänestä, vaikkei hän mitään puhunut…"
"Mutta jos ei hän olekaan sinun isäsi…"
"Minä soisin, ettei hän olisi."
Taas he vaikenivat, kulkivat puhelematta pitkän matkaa. Ehtivät keskelle jänkkää, jossa hillot keltaisina ja punertavina mättäiltään loistivat. He viivähtivät hetkisen marjaisimmilla paikoilla ja poimivat hilloja tuohiroppeisiin.
"Olipa miten oli, mutta minulta ei kukaan sinua enää ryöstä", sanoi
Waltteri kuin päätökseksi kaikkeen, mitä olivat puhelleet.
"Viet minut matkassasi, vaikka mihin menisit!"
"Vien, enkä koskaan sinusta eroa… kallis Lapin aarteeni!"
He ehtivät vaaran laelle, mistä näki alhaalla joen varrella olevan kirkon ja kylän sen ympärillä somine pienine viljelyksineen. Siinä tuli heidän erota muutamaksi viikoksi. Waltterin tie vei kirkonkylään, mutta Eila läksi koirineen sitä ilmansuuntaa kohden, missä tiesi Karhu-Jaakon asunnon olevan.