On taas talvi, on purevien pakkasten ja vihaisten viimain aika. Sydämetön ja kylmä Lapin talvi, kylmempi nyt kuin moneen vuoteen on ollut.
Waltteri Ulfsköld on vasta saapunut Lassi Holsterin kodalle. Hän on ollut joulua viettämässä Helsingissä. Uupuneena on hän palannut, sillä hän on matkustanut yötä päivää ehtiäkseen Eilansa luo.
Emäntä on valmistanut parhaan vuoteen tulen ääreen, kestitsee kahvilla väsynyttä matkamiestä ja puhelee. Mutta Waltterin ajatukset pyörivät vielä kotona Helsingissä ja viipyvät niissä keskusteluissa, joita hänellä siellä on ollut.
Siellä oli tullut kova kovaa vastaan, kun hän peittelemättä kertoi suhteestaan Eilaan, kertoi Eilan salaperäisen syntymän ja kuvasi ne hetket, joita hän oli Eilansa seurassa viettänyt. Isä, vanha aatelismies, oli hänet suvun häpeänä kironnut, sisaret olivat itkeneet ja loitonneet hänestä. Äiti oli ainoa, joka oli ymmärtänyt hänen rakkautensa Eilaan. Kallis, rakas äiti raukka! Hän oli yöllä hiipinyt Waltterin makuukamariin. Siinä oli puhunut pojalleen äidinrakkauden sanoja. — Kun toiset kehoittivat häntä heittämään haaveensa ja palaamaan uudelleen "oikeaan" elämään, kehoitti äiti tekemään vain niinkuin hän itse tunsi. Kun hän oli Eilaan kiintynyt kaikella sielullaan ja sydämellään, ei ollut mitään jalompaa kuin tehdä niinkuin sydän neuvoi ja tunto käski.
"Kun tunnet itsesi onnelliseksi rakkaudessasi, kun tunnet, että voit Eilaasi rakastaa kuolemaasi asti, niin olet onnellinen. Minä tiedän sen, minä tunnen sen. Ja tiedän senkin, että sinä olet kaikkein rakkain lapseni; mutta sinun onnesi vuoksi luovun sinusta, rakkaimmastani koko maailmassa. Elänetpä etelässä tai siellä rakastamassasi Pohjolassa, kun rakastat ja olet rakastettu, olet onnellinen. Ole varma, että äitisi rakkaus aina seuraa sinua, ja aina suljen rukouksiini rakkaimman lapseni. Jos voisin, seuraisin minäkin sinua… Waltteri, poikani, sinä olet aivan kuin nuorena äitisi, jonka rakkaimmat unelmat särjettiin… Ja siksi tiedän, mikä on oikea rakkaus… Nuku, lapseni! Jumala auttaa sinua. Hänessä ainoassa on turvamme…"
Niin oli äiti, vanha ja rakas, puhunut viimeisenä yönä, kun he yhdessä olivat. Itkenyt oli äiti ja Waltterikin.
Kun hän nyt muisteli äidin viimeisiä sanoja, oli hän vieläkin kuulevinaan äidin hellän äänen ja tuntevinaan hänen lempeän kätensä silittelevän hänen hiuksiaan. Häntä seurasi äidin rakkaus, pyhin ja kallein! Mitä huoli hän muusta maailmasta ja ihmisten ivasta? Sillä oli sitä tullut ivaakin hänen osakseen. Ei siinä kyllä, että hänen entinen morsiamensa, terhakka ja ylpeä, oli häntä purevasti puhutellut, mutta lisäksi saivat vanhat toverit asiasta vihiä…
"Onnea, sinä suuri Lapissakävijä… johan me sinulle morsianta ennustimmekin!"
Ei ollut hän pahaa pahalla kostanut, ei ollut välittänyt mistään, ja kun toverit kutsuivat häntä Tapaninpäivän tanssiaisiin, sanoi hän, että hän oli luopunut kaikista entisistä elämäntavoistaan…
"Pieni tuutinki kai…?"