Hänen suuret tummat silmänsä säkenöivät, ja näyttää kuin uppoisi hänen teräksinen katseensa synkän kallion sisäänkin. Pitkä pyssy on hänellä vierellään ja kädessä suopunki.
Ei yksikään ihminen ole häntä nähnyt sitten menneen talven, vaikka hän on näillä mailla oleskellut, ei kukaan muu kuin Eila. Hän on viisaasti välttänyt kaikkia ihmisasuntoja eikä ole uskaltanut ampuakaan, peläten pamausten herättävän huomiota.
Tultuaan huomaamaan, miten Eilalle on käynyt, on hän vannonut julman
koston, on päättänyt saattaa Waltteri Ulfsköldin hengiltä pois.
Kavalasti ja petomaisesti on hän tekonsa miettinyt ja vaaninut
Waltterin jälkiä kaiken talvea.
Nyt se onnistuu. Täällä erämaassa, asumattomalla taipaleella, onnistuu se, eikä kukaan koskaan saa tietää sitä hänen työkseen. Vaanien on hän seurannut Waltterin jälkiä, ja hän tietää nyt, että Waltteri on lähdössä taipaleelle Eilan porolla. Hän on nähnyt Karhu-Jaakon ajavan Eilan ajokkaalla Lassi Holsterin kodalle ja jättävän poron sinne. Siitä on hän asian oivaltanut ja jo viikon päivät saalistaan väijynyt.
Siinä on ollut hänellä aikaa mietiskellä omaakin elämäänsä, sitäkin aikaa, jonka hän ainiaaksi oli aikonut painaa unholaan. Nuorena miehenä oli hän tänne Lapin kiveliöön tullut. Ei kukaan saanut koskaan tietää, mistä hän tänne saapui ja milloin ensi kerran ilmestyi. Eilan hän toi sitten jälkeenpäin… Eikä kukaan saa koskaan tietää hänen nuoruuttaan ja syitä, joiden vuoksi hänestä oli tullut metsien villi asukas… ja hänen suurta rikostaan.
Mutta pakkasen raa'an ja villin elämän keskellä on häneen jäänyt vielä älyä sen verran, että hän ymmärtää kaikki menetetyksi — ja suuren kostonsa jäävän lopultakin tekemättä… sen suuren koston, jonka vuoksi hän on elänytkin ja kiveliöitä kulkenut, ja josta eivät muut enää tienneet kuin hän itse…
Hänen tarkka korvansa kuulee pienimmänkin risauksen ja äänen, joka väliin katkaisee iankaikkisen pitkää ja pimeätä hiljaisuutta. Hän kuulee, kuinka luppoinen kuusi hökertää, kun tuuli oksia liikuttelee, hänen heristynyt korvansa tuntee räiskeen, joka kuuluu taivaalta revontulten hulmutessa…
Jo kaukaa erottaa hän Eilan poron kellon kalkkaisevan… Silloin hänelle juolahtaa mieleen, että Waltteri ei ehkä olekaan yksin taipaleelle käynyt, vaan ottanut oppaan matkaansa…
"Silloin on heidän molempain vuoro tullut", höpisee hän itsekseen.
Yö on kylmimmillään. Revontulet palavat valjusti, heikosti valaisten kuusikkokorpea, jossa Kiveliön kävijä istuu… Hän kuulee poron yhä lähenevän… nousee seisomaan ja ottaa suopunkinsa oikeaan käteensä…