Ja hänelle selvenee kuin taivaan kirkkaudesta, että ensi rakkaus naiseen on puhtainta, ihaninta silloin kun se miehenkin puolelta on ensimäinen… kun mies valaa koko sielunsa, parhaan, pyhimmän ajatuksensa naiseen, jota rakastaa…

Olivat tuttavat Helsingissä säälitelleet: "Voi mies parkaa, kun hukkaat nuoren elämäsi… kun menetät tulevaisuutesi lappalaistytön vuoksi…"

Voi niitä raukkoja, joista ei yksikään — eivät muut kuin äiti, vanha ja kokenut — osannut aavistaa, ettei hänen rakkautensa Eilaan ollut likainen eikä himokas, vaan autuas unelma, josta ei koskaan… ei koskaan luovu… He olivat ehkä uskoneet, että hänenkin rakkautensa laimenee… Mutta nyt se oli tullut vielä suuremmaksi, puhtaammaksi…

Se pieni poikaraukka!… Juuri se veti häntä jättiläisvoimalla Eilan luokse…

Vilkkaassa mielessään kuvailee hän lastaan, tuntee rakkautensa kasvavan pientä, avutonta olentoa kohtaan ja Eilaa, joka siellä itkien häntä vartoo…

Taival kuluu hitaasti, sillä poro ei ponnistuksistaan huolimatta jaksa nopeampaan kulkuun. Pakkanen kiihtyy, revontulet palavat. Väliin näyttävät Waltterista ympäröivät seudut, vaarojen laet, joita öiset valot kirkastavat, aivan oudoilta, ja jänkkäpilkut, jotka vaarojen välissä vilahtavat, tuntuvat tavattoman pitkiltä…

Hän luottaa ajokkaansa tarkkaan vainuun, eikä pidä lukua, mitä suuntaa poro kulkee. Omiin ajatuksiinsa vaipuneena hän usein unohtaa kaiken ympäristönsäkin ja mihin on matkalla…

Tänne hän siis jää kylmään, leivättömään Lappiin… täällä viettää onnensa elämää, rauhallista rakkauden elämää Eilansa ja lapsensa hellimänä… Olihan kyllä viehättävä se maailma ja elämä siellä etelässä, mutta siinä oli ontto sisus ja kylmä kuori… Ei siinä sielun jano sammunut eikä sydän koskaan tuntunut tyydytetyltä… Voi, Eilan syli oli niin kertomattoman lämmin ja hänen rakkautensa niin avaruuden suuri… Tänne hän tahtoo ja täällä hän viihtyy… Kukaan siellä kotona ei voinut aavistaa, minkälainen Eila oli… Ei rohkeinkaan keikari voisi kuvitella semmoista naista… Mutta hän pitääkin Eilaansa kuin suurta pyhää aarretta, hoitaa ja rakastaa, ja heidän elämänsä pysyy päivänpaisteisena silloinkin, kun muilla on nälkä ja yö…

* * * * *

Synkän korven pimeässä istuu Kiveliön kävijä pakkasyössä puoleksi kinokseen uponneena. Häntä ei hätyyttele vilu eikä nälkä, eikä hän tuskaannu odotukseen, sillä hän on varma saaliistaan. Niin varma, että hän jo edeltäpäin tietää, kuinka hänen tekonsa käy ja miten hänen on meneteltävä.