Mutta Waltteri oli jälleen vaipunut omiin ajatuksiinsa. Vatsallaan maaten tulen ääressä ja siihen tuijottaen askarteli hän aatoksissaan Eilan luona. Hänen salainen toivonsa oli täyttynyt. Eila oli synnyttänyt pojan… Hän tunsi sydäntään kummasti vihlovan ajatellessaan, että hän oli nyt isä… Hänen pieni avuton poikaparkansa, joka oli maailmaan tullut niin… Mutta nyt hän korjaa pian kaikki. Eila on viikon päästä hänen laillinen vaimonsa Jumalan ja ihmisten edessä. Eikä hänen pieni poikansa jää isättömäksi ja äidittömäksi…
Mutta sitten äkkiä hänen mieleensä johtui Kiveliön kävijä… Mikä mies hän mahtoi olla, joka ei koskaan tullut näkyville eikä puheisiin antautunut…?
"Onko Eilan isää nyt näillä mailla näkynyt?" kysäisi hän kesken mietteitään.
"Ei sitten kun menneenä talvena… eikä ole kuulunut, että olisi muuallakaan nähty… Eivät sen miehen matkoista ja olopaikoista muut ihmiset selvää saa", selitti Lassi ja alkoi sitten muistella:
"Tässä kesällä, kun kirkolla kävin, oli siellä muuan mies, joka tunsi Kiveliön kävijän ja tiesi kertoa, että Eila kyllä on hänen lapsensa, mutta äidistä ei ole tietoa; kirjoihin on Eila Norjan puolelle merkitty, vaikka ei ole tietoa isästä eikä äidistä… Niin kertoi se mies, Norjan puolelta sanoi olevan kotoisin…"
Pakkasyöhön lähtee Waltteri Ulfsköld ajamaan Lassi Holsterin kodalta. Hän on syönyt poronliha-aterian ja valmisteleiksen matkaan. Lassi on valjastanut Eilan ajokkaan, jonka tutun kellon äänen Waltteri tuntee, kun se pakkasen käsissä menohalussaan päätänsä ravistaa. Kun tie on umpinen, täytyy Waltterin jättää suurin osa matkakapineitaan kodalle. Taival on kyllä jo tutumpi, sillä hän on pari kertaa ennenkin sitä kulkenut yksin, ilman opasta. Ja sekä hän itse että Holsterin väki luottavat siihen, että Eilan ajokas kyllä tien noutaa, vaikka pyry on viimeiset jäljet umpeen puhaltanut…
"Onnessa mene!" huutaa Holsterin väki hyvästiksi.
Poro porhaltaa kinoksen yli sitä tien reikää kohti, joka lähtee viemään Karhu-Jaakon asunnolle päin, mutta pulkka tekee syvän jäljen vastasataneeseen pehmeään lumeen, ja polvesta asti kahlaa poro… Tuima öinen tuuli tuntuu puhaltavan, pureva ja pistävä, ja taivaan valkeat palavat… Waltteri laskee pään rinnalleen ja vaipuu mietteisiinsä…
Niin monenlaiset, niin kummalliset ajatukset ja tunteet mellastavat hänessä, ettei hän itsekään tiedä, mistä alkoi ja mihin lopetti. Yksi ainoa suuri asia on selvänä hänellä. Se nimittäin, että hän rakastaa Eilaa koko sydämestään, nyt vielä enemmän kuin ennen… Oli mennyt luihin ja ytimiin ja uponnut sydämen syvyyteen se kyyneleinen katse, jonka Eila oli häneen luonut silloin kun oli kysynyt, voisiko hän hylätä ja jättää tyttönsä nyt, kun Eila oli hänelle kaikki antanut…
Ei hän olisi sitä voinut tehdä, vaikka maailma mitä olisi puhunut. Usein oli hän tullut tällä matkalla ajatelleeksi, eikö juuri lapsi tee miehen ja vaimon suhdetta yhä likeisemmäksi, yhdistä ja sido erottamattomasti.