On yö. Tähdet valvovat, ja Waltteri tuijottaa kinoksestaan kohti tummaa, ääretöntä taivasta. Hiestyneeseen ja väsyneeseen ruumiiseen iskee kylmä tuimalla voimalla kuin peto saaliiseen… Sormenpäitä kihelmöitsee, ja koko ruumiissa tuntuu niinkuin jääpuikko viiltelisi ja rinnan kohdalle asettuisi. Hän hautautuu syvemmälle ja oikaisee väsyneen niskansa hankea vasten. Hänestä tuntuu hyvältä olo, ja hän päättää vähän levähtää, koettaakseen sitten uudelleen…
Mutta yhtäkkiä tulee epämääräinen pelko, että hän ei ehkä enää jaksakaan; häntä uuvuttaa niin kovin raukaisevasti, eivätkä hänen ajatuksensakaan enää tunnu selviltä… Mutta jahka hän hetken on levähtänyt…
Miten ne näyttävät niin punaisilta nuo taivaan tähdet? Punaiselta ne paistavat. Aivan kuin veri. Taivaskin on leppoisamman näköinen… ehkä ilma lauhtuu. Hänen ajatuksensa tekevät kummallisia retkiä. Hän on kuin Helsingissä. Suuren kivimuurin korkeassa salissa kaikuu soitto, sähkö valaisee ja pareja pyörii, hienoa Helsingin yleisöä. Hänkin menee tanssimaan… katselee sievän solakan tytön ja kumartaa… Tanssi lämmittää. Mutta äkkiä sammuu sähkö, ja pakkasen viima puhaltaa sisään isoista, avoimista ikkunoista…
"Sulkekaa ikkunat!" kirkuvat naiset, ja syntyy yleinen sekamelska. Waltteri hyppää ulos ikkunasta, sillä sisällä pimeässä on joku, joka häntä ahdistaa. Mutta hän ehtii paeta ja pääsee lentoon ja lentää kauas, kauas Pohjolaan. Siellä onkin kesä, lämmin ja valoisa. Järven rannalla istuvat he Eilan kanssa. Eila paistaa kalaa rakovalkeassa, ja hän makaa vieressä, pää mättäällä… Silloin näyttää kuin taivaasta putoisi suuri, tulinen pallo suoraan hänen rintansa päälle; se tukehduttaa…
Waltteri herää unelmistaan, hyppää kinoksestaan ja tuntee suunnatonta nälkää ja vilua…
Hän koettaa painaa lakkia silmilleen ja kietoa rukkaa tiukemmalle, ja nyt hänestä tuntuu, että hänen ajatuksensa ovat pirteät ja selvät… Hän tuntee voimattomuutensa ja ymmärtää selvään, ettei hän ikinä omin voimin pois pääse… että… että häntä vaanii paleltuminen ja kuolema…
Hänelle on miettiessään, miten hän pulkasta pyörähti päälleen hankeen, selvinnyt, että joku vihamies oli suopungin hänen kaulaansa heittänyt. Kuka oli se vihamies? Ja kuinka oli poro niin pian kadonnut ja kellon ääni lakannut kuulumasta?
Tunnossaan hän päättää sen Kiveliön kävijän työksi. Siksi ei hän ollut koskaan tullut Waltterin näkösälle, siksi oli hän Eilaa hänestä varoittanut. Sydämetön julmuri, joka ei tiennyt, ei aavistanut, että hän rakasti Eilaa enemmän kuin omaa elämäänsä!
Tänne täytyi nyt kuolla, paleltua hankeen, asumattomaan erämaahan! Kuolla tänne näkemättä lastaan ja saamatta pusertaa Eilaansa sydämelleen?
Nuoressa iloisessa elämässään oli hän hyvin harvoin tullut ajatelleeksi Jumalaansa, Häntä, joka täällä maailmassa johti jokaisen ihmisen askeleita. Unhottanut oli hän Jumalansa ja muisti ainoastaan silloin Häntä kiittäneensä, kun tunsi omistavansa Eilan kokonaan ja yksinään… Oliko tämä Jumalan kosto hänen suruttoman elämänsä vuoksi? Oliko hänen rikoksensa Jumalan silmäin edessä niin suuri, että Jumala tällä tavoin tahtoi häntä muistuttaa? Mutta eihän ollut hänellä piillyt petosta mielessä, ei pienintäkään vilppiä, josta tunto soimailisi…