Waltteri tuijottaa taivasta kohden, omituisten valojen ja tähtien peittämää taivasta kohden. Mutta puoliväkisin painuvat hänen silmäluomensa kiinni, ja kun hän tuon tuostakin niitä raottaa, punottavat tähdet kuin veri. Ei häntä pelota kuolema, vaikka hän tuntee, että se nyt voi tulla. Ei myöskään tunnu siltä, että tahtoisi takaisin elämään. Kummallinen selittämätön pehmeys ja raukeus täyttää koko ruumiin ja sielun niin, ettei hän enää jaksa mitään ajatella. Hän vaipuu entiseen kuoppaansa hankeen ja näkee, kuinka tähdet yhä loistavat veripunaisilta.
VI.
Eila on tuskaisena vuottanut Waltteria. Hän on ollut kovin onnellinen näinä viimeisinä viikkoina, siitä asti kun lapsi syntyi. Hän hoitaa lastaan kuin silmäteräänsä ja vartoo isän tuloa. Kylläpä hän riemastuu nähdessään vankan poikansa, joka oli noin isänsä näköinen…
Poikaa oli Waltteri toivonutkin, tukevaa, komeaa poikaa. No nyt täällä oli poika valmiina, tanakkana ja terveenä kuin poron vasa.
"Voi, jos saisimme pojan, joka olisi sinun näköisesi", oli Waltteri hyvästellessään sanonut.
"Minä tahtoisin, että se olisi sinun näköisesi", oli Eila siihen vastannut.
Riemuisin kasvoin Eila lastaan katselee. Se on kaunis ja verevä pienokainen. Musta tukka, mutta silmät ovat siniset, samanlaiset kuin isälläkin.
Lapin päivä ei valkene, ja tuskaisena kuuntelee Eilan tarkka korva tutun poronkellonsa helinää. Mutta sitä ei kuulu, vaikka olisi Eilan kaikkien laskujen mukaan jo eilen pitänyt kuulua…
"Kun hänelle vain ei mitään onnettomuutta tapahtuisi", puhelee Eila lapselleen. "Mutta mikäpä sattuisi, kyllä minun oma ajokkaani rakkaimpani pian kiidättää tänne Holsterin kodalta…"
Karhu-Jaakon emäntä, jonka luona Eila on lapsensa kanssa, lohduttelee myöskin, vakuuttaa, että Waltteri kyllä saapuu, kun ehtii…