Mutta sittenkin vaivaa Eilaa epämääräinen, aavisteleva pelko, ja hänen vilkas verensä käy hetkittäin kuohuviin hyrskyihin. Sen jälkeen kun Karhu-Jaakko on kertonut kaikki mitä tiesi sekä Kiveliön kävijästä että Eilasta, on Eilalle selvinnyt, ettei hän ole Kiveliön kävijän lapsi. Hänet on hyvin pienenä tuotu tähän Karhu-Jaakon tuvalle, ja Kiveliön kävijän oli sanottu olevan hänen isänsä. Silloin tällöin ilmestyi Kiveliön kävijä Jaakon tuvalle, maksoi lapsen hoidon ja katosi taas vuosikausiksi erämaahan. Kukaan ei tiennyt mistä hän oli lapsen tuonut, ei kukaan kaivannut, — ei ainakaan ollut kuultu; ja siinä uskossa kaikki elivätkin, että Eila todella oli Kiveliön kävijän tytär. Ainoa, joka heti alussa oli epäillyt, oli Karhu-Jaakon emäntä, mutta hänkään ei uskaltanut epäilyksiään lausua julki, sillä kaikki pelkäsivät enemmän kuin rakastivat Kiveliön kävijää…
Mutta Eilalle on asia nyt selvinnyt näinä viimeisinä viikkoina, kun hän on Waltteria odotellut. Hän on tehnyt päätöksensä ja toimittanut Karhu-Jaakon Norjan puolelle tiedustamaan, saisiko sieltä opastusta tai todistuksia hänen syntyperästään.
Karhu-Jaakko on nyt sillä tiellään ja aikonut on voitavansa tehdä…
Yksin valvoessa lapsensa kanssa kinosten ja pakkasten keskellä on Eilan sieluun ilmestynyt uusia ajatuksia ja kuvitelmia. Ja vaikka hän on melkein voimaton mitään tekemään, tuntee hän, että hänen suuri rakkautensa antaa hänelle voimia… Mainitsee hän pelostaan Jaakon emännällekin, mutta ei usko emäntä siihen olevan aihetta.
Mutta kuluneena yönä on Eila unissaan nähnyt hirveän kuvan, ja hänen mieltään kalvaa kammo, jonka vaiva ei tunnu vaimenevan. Se on pelko, että Waltterille on onnettomuus tapahtunut taikka että joku vaanii hänen henkeään…
"Kukaan muu ei häntä vihaa kuin Kiveliön kävijä, jota minä onneton olen isäkseni sanonut", virkkaa hän Jaakon emännälle.
"Eipä niin kelpo miehellä pitäisi olla vihamiehiä. Isäsikö? Mutta eihän häntä ole kukaan näillä mailla nähnytkään koko viime kesänä eikä talvena", viihdyttää Jaakon emäntä.
Mutta ei tyynny Eilan myrsky, eivät pahat aavistukset rauhaa suo… On sattunut, ettei Karhu-Jaakon tuvalla ole ketään muita kuin emäntä ja Eila. Miehet ovat poroissa kaukana kiveliössä, eikä ole tietoa, milloin palaavat. Ajoporojakaan ei ole käsillä yhtään. Eila tietää sen, mutta lohduttaakseen itseään hän lausuu ääneensä:
"Ovatpa sivakkani tervoissa… kyllä kujan tiedän, kusta kuljen… olipa umpi tai latu…"
Eila on hurmaavan kaunis, kun jännitys järkyttää hänen mieltään. Hänen suuret, tummat silmänsä säkenöivät, ja posket punottavat.