Eeva luki lopunkin. Siinä hän kuvasi rakastavansa sitä kaunista miestä. Kaarlo kuunteli henkeään pidättäen, ja kun Eeva lopetti, otti hän varovasti Eevan kädestä kiinni ja kysyi:
"Tosiko se on tuo sinun runosi?"
"Tosi se on."
"Eeva, Eeva… sinä olet kaikkein paras tyttö koko maailmassa…"
Hän tunsi ääretöntä onnea, suloa ja kaipuuta samalla kertaa. Hän yritti painaa Eevan rinnalleen, suudella noita viehkeitä, punertavia huulia ja vakuuttaa… Mutta oli jotakin, mikä esti… Hänestä tuntui, että Eeva oli liian hyvä hänen hyväiltäväkseen… niin lapsellinen, vilpitön ja suora. Mutta hän tunsi, että Eevan käsi vapisi hänen omassaan…
"Erämaan kukka… kovan kiveliön kävijä… Tiedätkö, että olet minulle niin rakas… niin rakas, etten minä sitä osaa sanoa… Te olette minulle rakkaita kaikki… isä, äiti ja pojat ja pikkutytöt…"
Hän heltyi niin, että pillahti itkuun.
"Minun tulee niin äärettömän ikävä, kun te lähdette…"
"Lähtisitkö sinä minun kanssani?"
"Lähtisin minä…"