"Jokohan tuo peijakas oli ainakin konna?"
"Ole varma siitä", takasi Lauri ja naureskeli veitikkamaisesti.
"Tottapa tuota opit vähitellen", arveli hän lopuksi, ja niin erosimme.
Antti Räisäsen asia oli jäänyt niin mieleeni, että öilläkin siitä uneksin. Ja uteliaana odotin keskiviikkoa, jolloin Antin piti tulla sakkoaan maksamaan.
Mutta hän ei tullutkaan.
Odotin torstain, perjantain, lauantain ja niin seuraavaan viikkoon, mutta häntä ei kuulunut. Eräänä yönä läksimme Anttia poliisin kanssa tapaamaan.
Aamuvarhaisella saavuimme Pakkasenvaaraan, juuri kun muutamissa mökeissä alettiin heräillä.
Sama vaimo, jonka ensi käynnilläkin olin nähnyt seisovan portailla, ilmautui nytkin liikkeelle ja näytti seuraavan meitä Heikin mökille.
"Eikö lie mennyt pitemmälle matkalle. Kaikki kampsunsa näkyy koonneen, ja kaupungissa kuului olleen jo menneellä viikolla. Amerikkaan se on mennyt. Sillehän tuli 'tiketti' jo kevättalvella", selitteli meille Pakkasenvaaran Heikki.
"Semmoinen lurjus!"
"Velimies kuuluu olevan hyvissä varoissa Amerikassa. Isoa 'rästäränttiä' hoitaa, ja kaiketi pääsee Anttikin kellarimestariksi", jatkoi Heikki.