"Hyvästi, hyvästi, vallesmanni-kulta, ja kiitoksia oikein paljon ja onnea matkallenne!" hyvästeli hän meitä, kun ovella olimme pois lähdössä.
Palatessa emme menneetkään polkua takaisin, vaan laskeusimme mäeltä suoraan maantielle.
Ei virkkanut Lauri mitään, ja äänettömänä kuljin minäkin.
"Siivolta mieheltähän tuo näytti. Liekö totta puhunut?" sanoin vihdoin, kun pääsimme maantielle.
"Pahoin minä epäilen. Se on sellainen valehtelija, ettei vertaa. Mutta voipi sentään sakkonsa maksaa", arveli Lauri.
"Mutta onhan hänellä hyviäkin puolia… esimerkiksi, että hoitaa sokeata sisartaan!"
"Mitä hulluja! En minä ole kuullut hänen sokeasta sisarestaan mitään. Ja valetta oli sekin, että on hoitanut vanhempiansa. Ruotilaisina ovat kumpikin kuolleet", tiesi Lauri selittää.
Minulle oli kuitenkin jäänyt Antti Räisäsestä hyvä usko, ja monesti
johtui mieleeni, että ihmisten puheisiin oli hyvin vähän luottamista.
Olihan minulla vereksen vereksiä kokemuksia ihmisten pahuudesta.
Alituiseen olin kuullut huhuja nostettavan aivan viattomista ihmisistä.
Miksi ei sellaista olisi voinut tapahtua Antti Räisäseenkin nähden.
"Ei tuo mies kuitenkaan roistolta näyttänyt", sanoin Laurille erotessamme.
"Sillä itkullaan se onkin pettänyt monta viisaampaa miestä kuin sinut", arveli Lauri, sillä hän tuntui kovasti halveksivan minua siitä, etten ollut kovempana Antille.