Lauri istui etukumarassa lattiaan katsellen eikä virkkanut mitään.
"Ensi viikolla — keskiviikkona — minä kävisin maksamassa. Viimeiset pitää siihen koota. En minä enää vanhoilla päivin tahtoisi linnaankaan lähteä… ja puhdas minulla on papinkirja tähän ikään ollut… että sopiiko vallesmannille siihen asti vartoa", pyyteli hän.
"Lupaatteko aivan varmaan ensi keskiviikkona maksaa?" tiedustin vielä.
"Lupaan tietenkin. Mihinkä minä poloinen siitä enää pääsen."
Ja hän hyrähti taas itkemään.
"Koko kevään ja tämän kesän ajan kun olen ollut vuoteen hyvänä viikottain, niin en ole kyennyt työhönkään…" änkkäsi hän itkun seasta.
Sovittiin sitten, että maksu sai jäädä ensi keskiviikkoon.
"Mutta muistakaahan pitää sananne, muutoin teidät hukka perii", koetin sanoa virallisella äänellä.
"Mihinkä minä vaivainen mies pääsen… Nytkin pakottaa rinnan alla… ruoka ei pysy sisällä vähääkään…"
"No hyvästi nyt!"