Pöydän päässä istui rauhallisena mustapartainen mies syöntihommassa. Hän näytti hyvin siivolta mieheltä ja katseli tummansinisillä silmillään niin rehellisesti eteensä kuin konsanaan se, jolla on hyvä omatunto. Muita ihmisiä ei näkynyt. Tuo mies ei missään tapauksessa voinut olla Antti Räisänen, viinaporvari ja murhamies. Katsoin Lauriin ja toisen vuoron mieheen.
Ja sanottuani hyvänpäivän kysäisin:
"Oletteko te Antti Räisänen?"
Hän rykäisi, nielaisi palan, pyyhki suutaan ja vastasi:
"Vallesmanni on hyvä ja istuu. Minähän se olen. Olenkin jo odotellut, että eikö tule tämä varavallesmanni heti minulta sakkoa perimään. Kyllä minä siitä niin suuressa huolessa olen ollut, etten öitäni ole nukkunut. Sakottivat minua viatonta miestä, kun puoli litraa tarvitsevalle lainaan annoin. Ja olisin minä sen jo käynyt maksamassa, ettei olisi tarvinnut vallesmannin tänne vaivata itseään, vaan kun en saanut rahaa kokoon… en niiltäkään, joilta olen vähä työpalkkoja saamassa… Parhaat vaatteeni ja taskukelloni myin, mutta niistäkään en saa maksoa ennenkun ensi viikolla…"
Hän oli lopettanut syöntinsä ja noussut kävelemään, ja hänen kertoessaan minulle asiansa valuivat kyyneleet hänen silmistään. Äänikin oli niin valittava ja surkea, että tuli oikein sääli mies-parkaa.
Ja saatuaan piippunsa syttymään jatkoi hän itkunsekaisella äänellä:
"Ovat ne ihmiset kateellisia ja pirullisia. Kun minä suurella vaivalla ja vähäisellä rihkamakaupalla olen koettanut henkeäni elätellä ja vanhempani olen hoitanut hautaan asti ja vielä on sokea sisar ja hänen lapsensa hoidettavana… niin kadehtivat ja vainoavat minua, vaikken ole heille pennin edestä pahaa tehnyt… Ja tämänkin viinanmyyntiasian kävi Ollikainen kantelemassa vallesmannille, kun luuli minun hänen veneensä varastaneen… Vaan ei siitä Ollikainen isosti hyödy… Ja kyllä minä sakkoni maksan… Jos sopisi vallesmannin vartoa tulevaan viikkoon, että saisin rahaa kokoon…"
Oikein minua alkoi mies-poloinen säälittää. Ehkäpä ne huhut, joita hänestä kerrottiin, olivat perättömiä, — ainakin liioiteltuja. Semmoistahan oli maailman meno. Monta asiaa viittasi siihen, ettei mies voinut olla niin paha kuin hänestä kerrottiin. Ensiksi tuo hänen vilpitön, rehellinen ulkomuotonsa ja suora puhetapansa, toiseksi se, että hän oli hoitanut vanhempiansa hautaan asti ja nyt elätti sokeaa sisartaan ja hänen lapsiaan, osoittivat jo kylliksi hänen olevan lämminsydäminen mies, joka voi tottakin puhua.
"Tämä Lauri lautamieskin tietää tälle vallesmannille todistaa", alkoi hän nyyhkiä, kun minä viivytin vastaustani.