Kun meillä jo entisestään kuitenkin oli vereksiä kokemuksia, ettei Petterin puheisiin ollut luottamista, läksimme ajamaan pitäjän rajaa kohti.
Oravaisen Villen tapasimme tiellä. Hän oli menossa lohipadolle laukku selässä, leili kädessä. Ei ollut kuultukaan maantien tarkastuksesta.
"Sepä kumma. Vanhantalon Petteri sanoi, että tämänkyläläiset ovat kaikin korjanneet tiensä."
"Sitten vaan mitä Petteri sanoo… joka ei puhu puolta sanaa totta", arveli Ville ja lisäsi:
"Minä en kuitenkaan jouda nyt tien korjaamiseen, vaikka keisari kulkisi…"
Ja hän sanoi päättävästi hyvästi ja läksi kävellä keikkasemaan lohipadolle.
Seuraavassa talossa, Mukkalassa, koetimme saada miehiä ja hevosia liikkeelle, jotta saisimme palkatuksi tienkorjaajia. Mukkalasta oli nuori isäntä mennyt viemään hevosia laitumelle, vanha isäntä oli kuuro, ja renki oli päivää ennen lähtenyt Amerikkaan. Vanhin poika oli vasta kolmannellatoista, eikä talossa ollut muita miehiä.
"Ja mikä ne panee herratkin liikkeelle kesäsydämenä, kun itsekullakin olisi kylliksi tointa talossaan. Meillähän on vielä perunamaat multaamatta, ja tuo piika Hiltakin katkasi kätensä juhannusyönä, niin minun pitää lehmätkin lypsää", selitteli emäntä, jonka tapasimme maitokellarissa kirnuamassa.
"Eikö ole naapurissakaan miehiä? Ja onhan se hevonen Talvitien
Matillakin?"
"Naapuristakin ovat Janne ja Hermanni menneet saattamaan kaupunkiin Amerikkaan menijöitä, mutta isäntä tuo lienee kotona. Talvitien Matti tässä vasta kävi, mutta en huomannut kysyä, onko hänellä hevonen kotona vai joko on vienyt laitumelle", tieteli emäntä.