Epätoivossaan kun oli, putosi häneltä piippukin hampaista, mutta yhtäkkiä hänen kasvonsa saivat kuin päiväpaistetta, ja hätäisesti hän kysyi:
"Onko muillakin taloilla samanlainen rästi…?"
"Joka taloon. Millä on enempi, millä vähempi."
Hän riemastui siitä niin että laski pitkän naurun, huomasi maassa, jalkainsa juuressa, piippunsa, otti ylös sen ja hyvillään puheli:
"Olipa se Jumalan kiitos hyvä, että on muillakin… Olipa pakana vie…"
Hänen käytöksensä muuttui heti. Hän vaati meitä sisälle, vei vierashuoneeseen ja komensi emäntää kahvia keittämään.
"Jo tämä oli kummaa… jo tämä oli kummaa… vai joka taloon. Mitähän ne muut sanovat?" mainoi hän yhä.
Ja hän haki avaimet, otti piironkinsa laatikosta vanhan, hyvin resuisen pikku lompakon ja porisi:
"Ei sentään vallesmannin tarvitse mitään kirjoittaa. Enköhän minä sentään… paljonko siitä menee vallesmannin vaivain kanssa… Kyllä minä luulen, että täältä löytyy…"
Lompakko oli aivan täynnä seteleitä, pienempää, isompaa.