Kun minä ilmoitin, ettei asiasta mene kuin viisi markkaa neljäkymmentä penniä, ojensi hän sadan markan setelin ja tuumasi:
"Eipä tässä näy olevan pienempää…"
"No on kai teillä pienempääkin…"
Hän pisti setelin takaisin lompakkoonsa, jota käsitteli siten, että mekin Laurin kanssa saisimme havaita, että rahaa sitä kyllä on… Ja taskustaan hän sitten maksoi ja arveli:
"Eipä ole yhtään vallesmannia käynyt tässä talossa ennen, ei isävainajankaan aikana…"
Mutta pian oli kylälle levinnyt huhu meidän tulostamme ja tieto, että joka taloon oli asiaa. Vähän ajan kuluttua alkoi toisten talojen isäntiä saapua Kuuselaan. He tulivat hengästyksissään ja pelokkaan näköisinä. Kaikilla heillä oli rahaa, että notkui. Millä oli iso lompakko, millä kukkaro täpösen täynnä seteleitä.
"Paljonko vallesmannin vaiva tekee?" kysyi Aaron Jussi.
"Kyllä tuommoiselta rahamieheltä vähä enempi menee kuin muilta", vastasi hänelle Lauri minun puolestani.
Tämä oli todella hauskaa. Kelpaisipa käydä ulosotoilla, kun tämmöisiä kyliä olisi, missä velalliset itse hakevat ulosottomiehet ja melkein riitelevät keskenään, kuka ensiksi ehtii maksamaan.
Mutta kuitti piti heidän kunkin saaman. Ja kun minulla oli hyvää aikaa, kirjoitin jokaiselle eri kuitin.