"Katsos konnaa, minkä teki!"
Taas tuli äänettömyys. Vaivuin omiin ajatuksiini, ja kummallisia kysymyksiä tuli mieleeni. Mikä oli ollut se mahti, joka oli saanut Arvon luopumaan noin herttaisesta morsiamesta? Ja mikä se voima, joka voi repiä isän tunteet sydämestä? Hän saattoi olla sydämettömin julmuri, jolla ei itsellään ollut hellyyttä toiselle antaa ja jonka omatunto oli niin pimeä, ettei siihen minkäänlainen valo päässyt tunkeutumaan…
Puhelimme sitten vielä yhtä ja toista asiaan kuuluvaa, ja minä lupasin ottaa sen ajaakseni.
"Paljonkohan minä olen vallesmannille sitten velkaa?" kysyi hän ja näytti olevan kovasti hyvillään.
"No, puhumme sitten siitä, kun näemme kuinka asia alkaa luistaa."
"Minä sitten maksan teille… Vielä minulle johtuu mieleen, että olen kuullut puhuttavan Arvon sanoneen, etteivät tiedä Heikki Suopanki eikä Oskari Härmä mitään, — hän kyllä, Arvo, siksi pojat saapi puolelleen…"
"Vai niin. Katsotaanpas! Tuleekohan Arvo itse asiaa vastaamaan."
"Huihai!… Asiamies kuuluu hänellä olevan jo tiedossa", tiesi Sofia.
Kun vielä olin tiedustellut häneltä yksityisseikkoja ja suunnilleen päässyt selville, mitä asiamiehen piti tietää, lohdutin häntä ja vakuutin, että tahdoin koettaa parhaani.
Hän kiitteli, näytti olevan hyvillään, ja äskeinen kärsivä ilme silmistä oli kadonnut. Hyvästellessä tulin tarkanneeksi hänen käsiään. Ne olivat näppärät ja sievät ja kalvosesta valkoiset ja pehmeät kuin puuvilla.