"Onpa todella roisto mieheksi. Parasta on, että koetatte unhottaa koko lurjuksen. Ei Sofia hänen kanssaan kuitenkaan enää onnelliseksi tulisi."
Hän ei siihen mitään vastannut, mutta huomasin hänen silmiensä taasen täyttyvän kyynelistä.
… Sofia rukka! Tuo vanha tarina ihmiskunnan lapsuuden ajoilta — tarina murtuneesta sydämestä ja särkyneestä sielusta — — synkkä, sydämetön tositarina…
Kun äänettömänä tuijotin pihalle omiin ikäviin ajatuksiini vaipuneena, alkoi Sofia puhua:
"Siihen asiaan olisi ollut kaksi erinomaista todistajaa, mutta ovat kumpanenkin nyt kesällä menneet Amerikkaan. Maailma puhuu, että Arvo heidät on sinne toimittanut ja matkarahat antanut. Kuinka lienee, mutta heti lähtivät, kun Arvo haastettiin."
"Eikö ole muita todistajia, — huonompiakaan?"
"On varmaan kaksi, jos oikein puhuvat. Hildan Heikki eli Heikki
Suopanki ja Oskari Härmä. He olivat kumpanenkin silloin renkinä
Anttilassa, ja he kyllä tietävät."
"Jaha. Niin, mutta onhan Sofialla Arvon sormus… eikö niin?"
Taas hän punastui ja melkein kuin häpeissään kertoi:
"Eräänä päivänä, vähää ennen kun minut ajettiin pois, otti Arvo sen minulta ja sanoi lähettävänsä kultasepälle korjattavaksi. Ja sen tien perässä se on…"