Hän nyyhki kuitenkin vielä, mutta uudelleen tyynnytettyäni hän kertoi:
"Niinkuin sanoin olen viimeksi palvellut Isossa-Anttilassa. Te vissiin tunnette Anttilan pojista jonkun. Antti ja Heikki ovat jo naimisissa, mutta nuorin poika, Arvo, on vielä naimaton. Tunnetteko te Arvoa?"
"Olen hänet nähnyt jonkun kerran, mutta puhutellut en ole. Mikä teidän on ristimänimenne?"
"Sofia Maria minä olen. Niin. Kun sitten tulin Anttilaan palvelukseen, alkoi Arvo minua hyväillä, ja joka kerta kun pihallakin näki, niin vakuutti rakastavansa minua eikä ketään muuta. Iltasin oli meillä tilaisuus meidän piikain huoneessa olla kahden kesken, ja siellä hän esitteli, että menisimme naimisiin. Hän antoi minulle sormuksen, mutta kielsi kenellekään sanomasta. Minä otin sen, luotin varmasti hänen vakuutuksiinsa, ja minulle hän oli niin rakas… Tuli sitten kesä, ja kaikki oli hyvin. Uskon minä vieläkin, että se silloin oli oikeaa hänenkin puoleltaan… Syksystä se muuttui, ja talvesta saakka en ole Arvolta sanaa saanut… Menin kotiani Sammalvaaraan ja kerroin vanhemmilleni kaikki… Siellä se on Sammalvaarassa pieni poikani…" Hän alkoi taas itkeä.
"Sofia koettaa nyt tyyntyä. Semmoistahan se on ihmiselämä: toivoja ja pettymyksiä, suruja ja kärsimyksiä", koetin häntä lohduttaa.
"Ovat he minulle anteeksi antaneet. Mutta isä on vannonut ikuisen vihan Arvoa vastaan ja pakottanut minut haastattamaan Arvolta lapselle eläkettä. 'Arvon kunnia ei ole parempi kuin sinunkaan', — sanoo isä. Arvo on nyt haastettu, mutta nyt en saa ketään oikeuteen ajamaan asiaani. Hän on kai lahjonut ja vehkeillyt. Kaikki, joita olen pyytänyt, sanovat, että kun minulla ei ole selviä todistuksia, niin he eivät rupea ajamaan. Isä lähtisi minun puolestani, mutta hän on niin hirveän vihanen ja kiivas — niinkuin vallesmanni tietää, — ettei hän uskalla mennä oikeuteen. Mutta nyt lopuksi neuvoi isä, että minun pitää lähteä varavallesmannin puheille… ja pyytää häntä. 'Köyhien ja sorrettujen ystävä hän aina on ollut', sanoi isä. Ja sitä varten minä nyt olen lähtenyt vallesmannin puheille."
Hän katsoi minua niin rukoilevasti ja pyytävästi, etten koskaan muista ihmiskatseessa sellaista ilmettä nähneeni. Minun kävi sanomattomasti sääliksi häntä, ja sydämeni lämpeni niin kummasti, ettei ollut kyyneltyminen kaukana minustakaan.
"Minä en omasta puolestani olisi tahtonut, mutta isä on niin vimmoissaan, ettei hän anna yhtään rauhaa. Elätän kyllä yhden lapsen, jos Jumala terveyttä antaa."
"Mutta ehkä Arvo sentään katuu tekoaan… Voisittehan mennä vieläkin naimisiin!"
"Ei, hyvä vallesmanni. Ennenkun lapsi syntyi, kirjotin minä Arvolle monet kerrat — hän ei päästänyt puheilleen — kuinka asiani ovat ja rukoilin, ettei hän jättäisi minua häpeään. Mutta ei yhtään mitään hän ole vastannut. Kukapa portosta ja köyhästä huolisi!"