"Tässä kerran kesällä, kun sattuivat maanmittarit kulkemaan meidän järven kautta", alkoi Heikki taas, "niin pyysivät ruokaa ja yösijaa makson edestä. Minä tietenkin lupasin. On siinä meillä huonompiakin miehiä yöksi laskettu, jopa sitten herroja. Mutta siitäkös Kaisa vimmastui ja haukkui minua koko yön. Herratkin olivat kuulleet ja heränneet nukkumasta, ja aamulla lähtivät aikaseen pois, eivät huolineet kahvistakaan… Olen minä Kaisalle kokenut puhua ja tyynnyttää, vaan siitä se yhä yltyy… Mitä hänelle pitäisi tehdä?"
"Antakaa hänelle kolme neljä kertaa hyvänlaisesti selkään… Luulen, että se on paras lääke semmoiselle eukolle", neuvoin minä ja naureskelin. Olihan hullua, että tuommoinen vankka mies antoi akan itseään kuranssata.
"No olisi se sekin. Vaan vallesmanni kun vielä on naimaton mies… niin ei ole kokemusta… On se hypännyt minulle silmillekin, ja kerran löi hiilisaksilla päähän reijän…"
"Selkään minä antaisin, jos minun akkani olisi. Kaikelle lihalle on kurista apu. Niin minä tekisin."
"En minä juuri itseni vuoksi perusta, mutta hävettää, kun se oudoille ihmisillekin… Jos vallesmanni varsinkin sattuisi käymään… se on sitten lisäksi vielä niin suukko, että haukkuu suvun ja synnyn."
"Jos minä olisin käymässä, ja jos alkaisi mellastaa ja suutansa soittaa, niin minä voitelisin, että tuntisi toisena päivänäkin käyneensä kruunun kourissa…"
Heikkiä vähän nauratti. Luultavasti hän ei olisi tullut kättänsä väliin panemaan.
"No olisi se", arveli hän.
"Mutta mitäpä Heikille olisi asiaa: pitäjän varakkaimpia asukkaita. Ei suinkaan ole kenellekään pennin velkaa, päinvastoin!"
"Vaan jos sattuisi olemaan kuitenkin… niin sitä varten minä läksin vallesmannin puheille…"